Kauas retkeilivät rohkeat savolaiset. He tulivat maanselälle, ja näkivät uusia kauniita erämaita, aavoja tasaisia metsänselkiä, ruohoisia kalajärviä ja vuolaita virtoja, jotka keväisin tulvivat mahtavina kyminä. Siellä kalastelivat savolaiset ja kaatoivat hirviä, maksaen kustakin reiden veroksi. Pian oli sielläkin suuria savolaiskyliä. Pohjanlahden rannoilta läheni sillä aikaa vanhempi asutus ja niin asutettiin jokivarret molemmista päistä ja Pohjanmaan erämaat kansoittuivat.
Kun savolaiset ehtivät lännessä Satakunnan hämäläisten erämaalle eli Pirkkalanpohjaan, savusivat siellä jo hämäläisten sakeat savut. Savolaisten valloitus loppui siihen. Pirkkalanpohja jäi edelleenkin hämäläiseksi, mutta sielläkin saivat monet savolaiset uutisasukkaat sijan vakaitten hämäläisveljiensä joukossa.
* * * * *
Se kesä, jolloin Majalahden Heikka palasi erämaahan, oli ensimmäinen oikea asutuskesä sillä kulmalla. Taloja syntyi siellä yhden suvikauden kuluessa useampia kuin ennen kokonaisina sukupolvina. Lähimmiksi naapureikseen saivat Majalahtelaiset rakkaita sukulaisia. Maisan veli Sipi oli nainut Heikan sisaren Ursun ja tuli syksymmällä Heikan perässä. Heille luovutti Heikka maan omasta maastaan, kun he ottivat vastatakseen emäkylälle maksettavan kalaveron. Vanhan naapurinsa Savon Matin kanssa eli Majalahden Heikka parhaassa sovussa. Naapuruuteen yhtyi uusia naapureita ja kun sama selkävesi yhdisti kaikkia, rupesivat etäisemmät naapurit Metsätaipaleella sanomaan näitä Rantakunnaksi.
Uudet alottelevat etsivät usein apua ja neuvoa vanhemmilta erämaan olijoilta. Yksinään oli pari uutisasukasta ennen koettanut ponnistaa. Heidän asutuksensa hävisi ja ryöstetyt ja poltetut aumat ja asunnot olivat sen hedelmät. Nyt asutus syntyi uudestaan ja yhteisin voimin saavuttivat ihmiset ensimmäisen pysyvän voittonsa luonnon yli.
Uutisasukkaitten työ edistyi ihmeteltävästi. Suvisin nousi yhä useammalta mäeltä sakea savu kajaalle poutataivaalle. Joka talvi ilmestyi mäen seljille uusia raivioita ja uusia asuinpirttejä. Uutisasukkaitten elämä oli omituista ja alkuperäistä, sillä erämaassa täytyi olla erämaan tavalla. Naapurit hakkasivat yhdessä suunnattoman suuria kaskia. Kirveillä ei niitä jaksettu raivata, mutta annettiin luonnon myrskyjen sortaa pyälletyt hirsikot maahan ja puhurituulien polttaa kauheat kaskitulet. Sitten heitettiin kallis siemen mustaan paloon karren peittoon. Luoja antoi vuoden tulon ja syksyllä seisoi kymmenien sylien aumat halmeella. Siihen aikaan oli erämaalla omat viljalajinsa. Tuottoisin niistä oli "korpiruis", jota myös sanottiin "juurehiseksi" ja metsäläisrukiiksi. Se oli siitä merkillinen, että se kaskeen viskattuna kasvoi koko pensaan olkia yhdestä siemenestä ja tuotti summattomat määrät jyviä, vaikka tähkät olivat pieniä. Se oli oikea erämaan siunaus, vaikka se peltojen suuretessa ja kaskien vähetessä yhä hävisi eikä sen kirpelä olki lopuksi kelvannut edes lehmillekään.
Paljon pienemmästi alotettiin karjanhoito. Ensin oli lahdenperät hakattavat vesipajuista ja raivattava luhdiksi ja sinne saatava haasiapuut. Toisia niittyjä käytiin aitaamassa etäällä vanhoilla halmeilla. Siten aidattu niitty oli aitaajan oma ja siitä syntyivät pitkät niittymatkat, joita nuoremmat sukupolvet ovat valittaneet. Vasta kun näin oli varustauduttu, tuotiin lehmä tai pari autioille karjanmaille.
Jo eksyi niinkin merkillinen eläin kuin hevonen Rantakunnalle. Se oli
Savon Matilla, joka sen oli tuottanut Savosta. Hevonen eli talvisin
Matin pirtissä niinkuin rakas perheen jäsen ja haukkasi ateriakseen
havuneulasilppua. Lähellä ja kaukana puhuttiin Savon Matin hevosesta.
Niin karttui ja varttui ensi aikoina erämaan viljelys. Mutta sitten tulivat vitsaukset. Tulivat hallat, kylmivät kauniit kylvöt; suuret kulot, polttivat maat ja metsät; korven karhut, löivät karjan; peljätyt vesikesät, peittivät mustaan mutaan niityt ja laihot ja toivat nälkää elukoille ja ihmisille.
Mutta siitäkin huolimatta elettiin erämaalla.