Hartikka alkoi ankarasti kuulustaa vaimoa ja kysellä häneltä talon isäntiä, joiden vaimo väitti olevan metsässä. Hartikkaa ihmetytti pirttikin, jossa he olivat. Se oli puoleksi aitta ja puoleksi asunto. Perällä oli puimatonta viljaa riitassa ja useampia pyöreitä jyväsäkkejä kasassa, pitkin seiniä ja penkkejä oli huiskin haiskin kaikenlaista muuta tavaraa, astioita ja aseita, kaikki selvästi vierasta tavaraa, sillä yksi kapine oli yhdenlainen, toinen toisenlainen, yksi idästä, toinen lännestä.
— Mistä — mistä olet tuon vakan saanut? — kysyi äkkiä Inki hämmästyen. Hän oli tuntenut joukosta Heikan kaunislyötteisen vakan, joka oli Majalahden palossa hävinnyt.
— Helkkaristako minä tiedän, mistä miehet vakkansa ovat saaneet. Se on
Vilmun vakka ja Hämeestä tuotu, jos pitää se tietääksesi.
— Pitkän Vilmun Pyhällöltä! Hänen kanssaan olenkin sinut ennen nähnyt.
Taitanet olla Kerttu koturi, ellen väärin muista.
— No kiesusta pilttiä, joko teitä taas on tullut Pyhällöltä Majalahteen! Ja olette saaneet tuollaisen vanhan naavaparrankin joukkoonne!
— Saatte sen täälläkin vielä joukkoonne! — hymähti Hartikka ja nousi.
— Hyvästi näkemiin saakka!
Pihalla seisoi synkän näköinen mies tahraisessa mekossa, lepuuttaen kirvestä kädessään. Mitään sanomatta katseli hän poislähteviä vieraita.
— Jos lienet Kuronen — huusi hänelle Hartikka — niin tiedä, että täällä pääsevät rosvot pian päätä kantamasta! Täällä tuomitaan vanhan säädyn jälkeen.
— Mene menemäs, lahopää; tuossa on tuomiosi! — vastasi synkkä mies nostaen kirveensä ylös ja hahattaen, että autio seutu pelästyi.
— Vielä minä tulenkin!