Pian pääsivät miehetkin lämpimälle karhunkeitolle.
Syödessä kysyi Hartikka Metsätaipaleisilta, oliko heillä karhunpyhitystä. Miehet vastasivat, että kulmalla oli vanha karhun honka pyhitetty, vaan ettei siihen oltu vielä uhrattu muuta kuin yksi ainoa kallo.
— No, minä lupaan tämän kallon ja vielä toisenkin — sanoi Hartikka.
— Ja minä yhden — ja minä kaksi — —
— Sopii luvata, kyllä niitä metsässä on, — nauroi Hartikka. — Mutta minä lupaan vain sillä ehdolla, että saan toisen karhun.
Miehet huomasivat pitäneensä liian suurta suuta.
Kaikki panivat keiton syötyään maata eräsaunan mustalle permannolle lämpöisten kiuvaskivien viereen.
Kun aamulla noustiin päivän puuhaan, kertoi Hartikka, että hänelle oli unessa itse metsän kultainen Tapio tarjonnut kultatuopista olutta ja se oli aina ollut hänelle varma merkki, että hän pian joisi karhunpeijaisia.
Siitä alkoivat Paukanmajalla myötäiset metsipäivät.
Oli salon ihanimpia talvi-aikoja. Koko metsä oli syvässä nietoksessa ja paksu lumitykkä katti puut ja mättäät. Aamut olivat tyyneitä ja hurttain haukunta karhunpesillä kaikui hiljaisuudessa kuin sotatorven ääni. Talviset sumupilvet makasivat liikkumattomina laaksoissa ja päivä vain sen verran punersi, että metsä unestaan juuri valveutui. Mutta samassa jo tuli ilta ja ehtoorusko hohti hetken niinkuin kuuma kupari, kuvaten verestä punottavat nietokset vielä punaisemmaksi, kunnes taivaanranta kylmeni hiilenmustaksi ja tähti tähden viereen ilmaantui tuikkimaan nukkuvan salon tummalle taivaalle.