Kauniissa Hämeessä oli ennen talo, jossa asui alinomainen onni. Talon asukkaat tiesivät, että onni tuli heille suuresta lepästä, joka kasvoi talon vieressä, ja että onnea kestäisi niin kauan kuin leppä kasvaisi paikoillaan. Mutta kerran tuli ukkonen ja kaatoi suuren lepän. "Leppäniemen onni on loppunut" — sanoivat ihmiset. Vaan pyhästä lepästä teki isäntä nuorimmalle tyttärelleen rukin kehrän; leppä oli niin suuri, että kehrä tuli yhdestä kappaleesta. Lepän onni pysyi tässä rukissa ja kulki äidistä tyttäreen rukin mukana. Kun äiti on nauttinut onnea aikansa, antaa hän sen nuorimmalle tyttärelleen, joka tuo sen siihen taloon, mihin tulee emännäksi. Ja kaikki ne tyttäret, jotka saavat leppärukin, ovat kauniita ja onnekkaita.
— Sellaisen emännän soisin minä sinulle, — päätti ukko tarinansa. — Sinulla on talot valmiina ja jos olisi sinulla sellainen emäntä, niin loppumaton leipä kasvaisi huhdissa väellesi ja karjasi suojaantuisi pedoilta ja lisääntyisi monin verroin. Lähde etsimään itsellesi vaimoa.
Inki katseli tuulille taivaille eikä puhunut mitään.
Pian lämpesivät päivät ja pihka kiehui uusissa seinissä. Erämaalla alkoi liike ja elämä, kalanpyytäjät tulivat etelästä tuoden terveisiä vanhoilta kotimailta ja vereksiä voimia uutisasutuksille. Yli lehtimaitten ja metsänselkäin paistoi sinisille vesille Lapinmäen uusi talo. Soutajat kysyivät, kuka mahtava mies sinne oli linnansa rakentanut.
Lapinmäen talosta tähysteli nuori mies vesillä soutajia. Nyt oli jälleen luonto levitellyt kauniit kukkansa niityille ja lähteitten ympärille. Nyt kulki varmaan vanha leikari tyttönsä kanssa salojärvelle.
Hän ei voinut jäädä alalleen, hänen täytyi nyt lähteä.
Hän kulki ja kulki, muisteli leppärukkia ja Pirjaa. Aution tieltä poikkesi hän viimein itäänpäin. Lahden päästä jyrkän kallion alta löysi hän tänä keväänä korjatun veneen, niinkuin häntä varten kätkettynä. Veneellä souti hän puolen päivää mustia vesiä, tyhjiä pursurantoja. Hietavalkamaan syvän lahden perään veti hän vihdoin veneensä ja taivalsi taas järvettömiä asumattomia selkämaita, joihin ei jalka vielä ollut polkuja kuluttanut. Suuret kulot olivat kulkeneet omia teitään poikki hänen tiensä. Mistä olivat nekin tulleet ja minne menneet? Kulojen palaneet kivet, jotka paistoivat kuin valkoiset luut, olivat ihmisten ainoita merkkejä tässä erämaassa. Tyhjyydenkö hän tapaisi erämaan toisella puolella, vaiko asunnon ja sen rakkaan asujan? Jo tuli aho, jossa muinoin oli erämies oleskellut, ja alangossa heinivä ojan varsi, josta Pirja oli puhunut. Nyt joutui matka ja ennen tämän toisen päivän iltaa näki hän kaipionsa ja toivonsa järven.
Hänen tottunut silmänsä löysi pian järven rannalta erämajan, joka oli vanhain honkain juurella pienellä niemellä ruovistojen keskellä. Majan edustalla istui yksin vanha lempeä leikari nuottaansa paikaten. Kuumana poskiltaan astui Inki hänen eteensä.
— Terve sinulle leikari, terve majallesi. Tuon sinulle terveiset myös vanhalta Hartikalta.
— Jumal' antakoon. Kiitos terveisten tuojalle. Olet Inki, Hartikan toveri. Mikä on sinut tuonut pitkille matkoille tänne Kalajärvelle? Käyn huutamassa tänne Pirjaa, hän sinulle laittaa keiton.