Kirkkaana talvipäivänä ajoivat veroherrat Ingin päivärintaiseen taloon. Heitä oli mahtava matkue. Ensinnä ajoi takkuisen hevosen reessä se isäntä, jonka herrat olivat määränneet verojen kokoojaksi ja tienneuvojaksi. Hänen jälkeensä ajoi helisevällä hevosella itse korkeasukuinen herra Hannus. Hän istui leveästi ja mukavasti reen perässä, komeat turkit yllään ja töyhtöinen samettilakki ylpeästi päässä. Muutoin hän oli iloisen näköinen, pitkäpartainen, punottava mies. Ajajana hänellä oli kruunun huovi, jolla oli miekka kupeella ja pertuska vieressä. Korpin kuva oli neulottu rekiryijyyn. Perässä ajoi vielä kolmas reki, jossa hyväsukuinen vouti Niilo ja toinen knihti matkustivat. Vouti oli pieni talonpoikaisen näköinen mies, ja helposti huomasi, että hän arvoltaan ja asemaltaan oli Hannus herraa paljoa vähäpätöisempi.
Ingin talossa oli vieraita varten varustettu. Miehet riensivät täysien viljavakkain kanssa hevosia vastaan keskipihalle ja itse isäntä saatteli vieraita herroja uuteen eteistupaan ja aukaisi heille oven. Herrat tulivat heti hyvälle tuulelle, kun heitä näin otettiin vastaan. Hannus herra seisahti ennen sisälle käymistään oven eteen, sillä häntä viehätti laaja näköala tältä korkealta talonpaikalta. Puut kimmelsivät auringon valossa valkoisissa, toinen toistaan koreammissa härmäkukissa, ja kaukana piirittivät metsät sinisinä juovina tätä avaraa valkoista maisemaa. Mutta kauan ei Hannus herra malttanut kylmässä seistä, vaan astui sisään. Pirtti oli valmiiksi lämmitetty ja savu karkoitettu, olkia levitetty permannolle; ryijyjä ja taljoja asetettu penkeille ja lavitsoille ja paraaksi päätökseksi peräpöydälle laitettu uhkea ateria metsän ruokia ja oluthaarikoita.
— Sinullapa on kaunis talo erämaassa — sanoi korkeasukuinen Hannus herra Ingille — niin näköisä ja suuri ja oikein katetut penkit ja ruuat pöydällä. Onpa vahinko kruunulle ja hänen armollensa, jos pääset verotta, — lisäsi hän nauraen seuratessaan isäntää pöydän ääreen. Siinä herrat söivät ja joivat. Hannus herra istui pönkämahaisena penkillä selkä seinää vastaan. Vouti joi maljoja korkeasukuisen Hannus herran terveydeksi, josta Hannus herra hyvin ilostui ja joi maljoja voudin terveydeksi ja käski kehuen tuoda uutta olutta. Sitten korjattiin ruuat pois, mutta oluthaarikat jätettiin pöydälle. Huomattuaan isännän seisovan muun väen kanssa ovisopessa, kutsui Hannus herra häntä puheilleen.
— Olen kuullut, että täällä päin on suuria metsämiehiä ja metsätalo tämä totisesti onkin, sen olen minä itse nähnyt. Lienee teillä suuressa luhdissa jotain viime talvellista, jota olisi hauska nähdä.
— Ne ovat hengen sakon uhalla korkealle kruunulle tarjottavat eikä salattavat — ehätti vouti virka-intoisesti sanomaan.
— Ei nämä hyvät miehet sakkoja — kyllä heillä aina lienee varalla kruunulle kruunun nahat, — korjasi Hannus herra voudin lausetta.
Sillä välin tuotiin nahat esille. Kelpasi nähdä veroherrain ihastusta, kun Inki ne levitti heidän silmäinsä eteen. Siinä oli karhunnahkoja, ristikettuja, saukkoja ja ahmoja, pienemmästä turkistavarasta puhumattakaan. Herrat katselivat niitä hymysuin ja pää kallellaan, vaikka olivatkin tavaran tuntijoita.
Turkiksista erotettiin aika kimppu halvempia yhteen paikkaan.
— Nämä ovat talon verosta, — sanoi Hannus herra ja löi kädellään erotettua kimppua.
— Onko se kuninkaan tahto, että me rupeamme veroa maksamaan, — rohkeni Inki kysyä.