Kaupat tehtyään kutsui Hannus herra isännän taas puheilleen.
— Tämä erämaan talo on kuin itse karhujen hovi — sanoi hän. — Se on kunniaksi talolle. Minä arvelen, että sinä saisit tehdä turkiksia ja nahkoja kaikesta vuosiverostasi kruunulle. Sinusta pitää tulla hänen armonsa ja kruunun eläinampuja erämaahan ja talvella pitää sinun viedä turkiksia Turun linnaan hänen armonsa omaan vaatekammioon. Talostasi tulee kuin rälssi, josta tehdään uskottua palvelusta kruunulle. — Mitä sanot? — tehdäänkö heti sinettikirjat, niin saat itse lähteä viemään turkiksia Turkuun ja saat sieltä armollisen lupakirjan. Minulla on hänen armonsa käsky katsoa hänelle ja kruunulle kuninkaallisia metsämiehiä erämaassa. Kuninkaallinen metsämies — se kelpaa! — Kuninkaallisen eläinampujan malja!
Inkiä huvitti korkeasyntyisen Hannus herran imarteleva puhe. Hän suostui mielellään kunniakkaaseen virkaan ja lupasi parhaansa mukaan tappaa metsänpetoja veronsa edestä. Hän lupasi myös vielä tänä talvena itse lähteä Turun kaupunkiin viemään ensimmäistä veroa ja saamaan hänen armonsa herttuan lupakirjat ja sinetit.
Hannus herra löi kättä asian päälle ja käski voudin kirjoittamaan korean kirjeen Juhana herttualle ja painamaan hänen korppisinettinsä kirjan alle.
Tapanin ajoilla Majalahdessa
Lapinmäen Ingistä tuli "kuninkaan eläinampuja" ja hänen esimerkkinsä yllytti toisia, niin että siellä pian oli kokonainen joukko kuninkaan kirjeillä vahvistettuja ampujia. He olivat erämaan reippaimpia miehiä, ja olivat kunniakkaasta verovapaudestaan ylpeitä niinkuin ylimykset ainakin.
Monet matkat teki Inki milloin yksin milloin toverien kanssa Turun linnaan, jopa joskus itse Tukholmaankin, kuninkaan omaan vaatekammioon saakka. Hiihdellessään taipaleitaan takaisin erämaalle vertaili hän toisinaan mielessään omia maitaan niihin maihin, joita oli nähnyt. Miten oli Pyhällön kyläkin, hänen muinainen kotikylänsä, puolessa polvikaudessa muuttunut! Kaikki oli siellä ratiolla ja entiset kylän tytöt pitivät olutkapakoita huoveille ja muille maankulkijoille. Isännät syyttivät köyhyydestään nälkävuosia, raskaita veroja ja sotia, jotka veivät kylät tyhjiksi miehistä. Halullapa muisteli Inki kukoistavaa vaimoaan ja kasvavia lapsiaan tukevassa erämaan talossa, ja otti uutta vauhtia yksijonoisilla järviselillä.
Mutta toipa hän matkoiltansa erämaahan muitakin mietteitä. Hän oli matkallaan kuullut kellojen soiton kirkoista ja oli poikennut temppeleihin kuulemaan Jumalan sanan saarnaa. Miltähän kuuluisi kellon kaiku erämaan hiljaisilla vesillä… Nyt vasta tuli hän pohjemmalta ajatelleeksi sitä asiaa; olihan uutisasukkaitten elämä tähän saakka ollut vaellusta pimeydessä. Maakunta oli vielä pakanamaata, ilman yhteistä Jumalan huonetta, yhteistä kirkkomaata, yhteistä järjestystä. Asukkaat siellä elivät sielunkin erämaassa, kun ei heillä ollut mitään siunausta tuovaa yhdyssidettä keskenään eikä Jumalan kanssa…
Varmaan ajattelivat monet muutkin samaa, sillä kun Inki ja Majalahden Heikka viimein eräänä syksynä olivat yhteisestä neuvosta panneet sanan kulkemaan, että kaikki isännät, jotka kirkon tekoa ajattelivat, tulisivat Tapanin ajolle Majalahteen, kuului jo viikkoja ennen, että isännillä oli vahva aikomus tulla.
Kun tuli Tapani, ajoi reki reen perästä Majalahden pihaan, hevoset kauniisti leikatuissa längissä ja useimmassa reessä katteena komeat karhunnahat. Hiihtäjiäkin tuli joukottain, vanhaa ja nuorta kansaa, läheltä ja kaukaa. Heikan umpeen rakennettu piha oli pian kuin paras kirkkomessu. Ihmiset olivat juhlapuvuissa, useimmat miehet pitkissä sarkamekoissa ja näädännahkalakeissa ja suurissa kintaissa, ja kaikkialta kuului puhetta ja touhua.