Vaan erämaa ei ollutkaan erämaa. Satoja taloja oli muinaisessa korvessa, väkeä ja viljelystä entisessä erämaassa. Vähemmässä kuin miespolvessa oli asumattomasta maasta tullut asuttu, erämajoista taloja, taloista kyliä. Erämaassa oli uusi polvi, joka piti erämaata syntymäseutunaan ja isiensä maana. Kasket olivat muuttuneet vainioiksi ja pellot olivat hyvässä matkassa menossa korpeen päin. Entisillä karhun vihellysmailla soitteli kulkeva leikari ihmisten iloissa.
Majalahdessa juotiin iloisia häitä ja riemuittiin uudesta kirkosta ja uusista ajoista.
Vanhat kirkottomat ajat jäivät entiselle erämaalle ainaisiksi tarina-aiheiksi, joilla jälkipolvet ovat itseänsä huvitelleet.
Kerran oli Pirkkalasta tullut pappi erämaahan ja sattui silloin taloon, jossa hänellä oli enemmänkin työtä yhdellä haavaa — kastettava, vihittävä, haudattava. Kun pappi kysyi kastettavaa, vastasi isäntä: "Tuolla se on härkämulleroita pitämässä." Vihittävä oli sama isäntä ja vanha vaimo, josta isäntä sanoi: "Vihitä tuo rymä minuun." Haudattavana oli isännän entinen vaimo, joka juuri silloin oli kuollut.
Harvoin tuli erämaan periltä käydyksi kirkossa ja tapa oli maksaa tynnöri viljaa talolta sille, joka otti vaivakseen käydä kaukaisessa kirkossa kuulutuksia tietämässä. Kirkkoretkeltä palaajat tiesivät kertoa kummia asioita. Kirkon seinissä oli läpikuultavat ikkunalaudat, penkin kaiteilla törrötti palavat päreet pystyssä ja seinälle naulatussa pöntössä saarnasi pappikulta "kauniin lapsen syntymisestä, joka oli lähetetty taivaasta meitä lunastamaan Jumalalle." Vanha seppä, joka jo kolmekin kertaa oli käynyt kirkossa, virkkoi siihen: "Vai on tuo vanha asia yhä vaan vieläkin jutussa: Justiin samaa saarnasivat papit siellä kolmattakymmentä vuotta sitte, kun liehtasin ristittäviä kirkolle."
Kirkkomessun aatto
— Katsooko Teidän kunnia-arvoisuutenne, että nyt olisi aika astua ulos Herran sapattia vastaanottamaan? — kysyi herra Olavi juhlallisesti piispalta, joka istui kunniaistuimella Särkin Ollin uudessa pappilassa erämaassa.
— Saatamme lähteä.
Kohta astui piispa kuistista uuden pappilan pihalle. Hän kantoi mustan kappansa helmoja kainalossaan ja suuri valkea rimsukaulus oli hänen niskansa ympäri. Provasti Olavi seisoi hänen rinnallaan, pyöreäpäisenä, koukkunenäisenä, tyytyvä hymy mehevillä huulillaan. Heidän takanaan seisoivat pappilan naiset ja muu väki ja erämaan seksmannit, jotka provasti oli kutsuttanut piispaa vastaanottamaan.
Lauvantai-ilta oli hiljainen ja tyyni. Luonto odotti suurta kukoistuksensa juhlaa. Oli juhla-aatto erämaan ihmisillekin, jotka odottivat ensimmäistä kirkkomessuansa, uuden kirkkonsa vihkimisjuhlaa.