Yksin katseli Hartikka vanhus kirkkoväen lähtöä. Hän seisoi Lapinmäen pihanurmella puhtaassa juhlamekossa hänkin. Toisin oli hän ennen, toisin nyt. Entinen salon patsas oli tutiseva vanhus, hyljätty kuin kuiva kuusi. Luhistunut oli muinainen pitkä vartalo ja kumaraksi oli käynyt entinen suora ryhti. Kelmeät ja jäytyneet olivat kasvot, hervottomana riippui leuka ja harhailevat olivat suuret ajattelevat silmät, jotka nyt koettivat seurata pilkuksi pienenevää kirkkovenettä kaukana hohtavalla selkävedellä. Väri oli ukon hapsista haihtunut, mutta parta peitti vielä hopealla rinnan ja pitkän kaulan ryhdistä näki vielä, ettei hengen voima ollut vanhukselta katkennut.
Kun pilkku oli kadonnut vanhuksen silmästä, havahti hän kuin unesta ja nousi vaivoin portaita ylhäälle suureen luhtirakennukseen, missä hänellä oli kammionsa. Kun hän pääsi ylös luhtikäytävälle ja sen kauniisti leikatulle aukolle, sitoi mahtava näköala vielä kerran hänet. Hän jäi ryntäilleen nojaamaan rintahirteen ja sieltä harhaili hänen katseensa aatto-illan valaistuksessa yli alla olevan maiseman.
Kuinka kaunis oli järven pintaan kuvastava vaalea kaislaranta tumman metsän ja kiiltävän kalvon välissä. Kuinka kauniit nämä rinteet ja norot, karjan lehdot ja viheriöivät vainiot, koko seutu — vasta korvesta avattu. Ja etäämpänä pilkottivat toiset viljelykset. Uutisasutuksen koko syntymäkausi tuli yhdessä ajatuksessa hänen mieleensä ja hän katsoi seutua niinkuin vanha kuningas katselee valtakuntaansa linnastansa. Vaan tämä valtakunta oli nyt menetetty. — He ovat lähteneet, — sanoi hän itsekseen. — Hyvin muistan, kun he tulivat. Niin on aika kulunut. Heillä on nyt toinen, joka heidät kokoo ja yhdistää, eikä minua enään tarvita. Viljelys kasvaa ja voimistuu, minä heikonnun ja olen raunion oma. Jo aika minusta jättää.
Hänen silmänsä kulkivat yli kaukana hohtavan selän etelän taivaalle. Valkeat ja kullanpunaiset pilvet uivat taivaan sinimeressä. Ihanat saaret ja niemet muuttuivat alituisesti ja hänestä näytti, että yksi niistä muuttui suunnattomaksi jättiläisolennoksi, jonka pilviparta peitti puolen ilman rantaa.
Se oli vanhuksesta niinkuin se uusi Jumala ja hänen valtansa, joka nyt oli saapunut erämaille. Hän ajatteli kirkkojuhlaa ja käänsi kasvonsa kuullakseen Maariankellon ääntä avaruudesta.
Aurinko valaisi viimeiseksi sinistä saloa. Sinne kääntyi vanhuksenkin katse. Saloseljän takana näkyi toinen haaleampi ja sitten vielä kolmas niinkuin pilvi. Vanhus ikäänkuin elostui ja nuortui nähdessään tutut salot, oudot ajatukset pakenivat ja sijaan tulivat omat. Hän kohotti hitaasti pitkää valjennutta partaansa ikäänkuin saadakseen sieramiinsa syvän henkäyksen simaista tuoksua…
Sinne halusi hän. Sinne ikävöi hän pois näiltä mailta ja ajoilta. Siellä elivät kaikki vanhat erämiehet, jotka jo aikoja olivat menneet nurmen alle. Siellä kasvoivat suuret puut heidän haudoillaan luonnon ihanassa huoneessa, jotka joka kevät lehtivät uudelleen ja kukoistivat yli tämän sukupolven ja tulevain — ijäti. Pyhällä metsän rinteellä kasvoivat ne puut ja Tapio itse niitä hoiteli.
* * * * *
Vanhus makasi luhdissaan liikkumatta. Kaunis parta, tuuhea ja kiiltävä kuin majavan nahka, oli koholla ja henkimättömät sieramet olivat levällään ikäänkuin henkiäkseen etäisten salojen simaista tuoksua.
Kun kirkkoväki palasi kirkkomessulta kuulivat he vanhan Hartikan kuolleeksi. Kaikki surivat jaloa vanhusta, mutta eniten Inki isäntä. Erämaassa oli siunattu kirkkomaa, mutta Hartikka haudattiin siunaamattomaan saloon vanhain erämiesten tapaan kirves vierellään. Jotkut pitivät sitä suurena syntinä, mutta ei ollut ketään, joka olisi ilmaissut asiaa herra Olaville.