Tanskassa toimitettiin Valdemarien hallitusaikana ledingin uudelleenjärjestäminen maan arvioimisen perusteella, siten että määrätty arvo maata laskettiin haminaksi, jonka tuli vastata määrätystä laivastopalveluksesta tai sen lunastamisesta. Tällä uudistuksella oli varmaan suuri merkitys: kuorma, joka ennen oli ollut ylipäänsä vain maatilain vanhaan tapaan kannettavana, voitiin nyt sovittaa maan todellisen arvon mukaan ja siten tasoittaa verovelvollisten kesken.
Maan arvioimisessa Tanskassa käytettiin kahta eri järjestelmää. Vanhempi ja yksinkertaisempi, etupäässä Jyllannissa käytetty järjestelmä perustui maan arvioituun pääoma-arvoon eli sen myyntihintaan (Erslevin "Guldvurdering"). Maatilain hinnan määrääminen oli jo hyvin aikaisin tavallinen ja tarpeellinen maan myyntien ja sukulunastusten vuoksi. Varmuudella ei tiedetä, mihin maan hinnan arvioiminen milloinkin perustui, mutta ainakin vuokramaahan nähden oli sääntönä, että maan arvo katsottiin 24 kertaa suuremmaksi kuin vuotuinen maanvuokra; maa, josta lampuoti maksoi veroa 1 markan, oli siis 24 markan hintainen, maa, josta suoritettiin veroa äyrityinen (1/24 markkaa), oli markan arvoinen j.n.e. Tämän saman suhteen mukaan laskettiin nyt lampuotien leding-velvollisuuskin.
Toinen täydellisempi järjestelmä tuli käytäntöön hiukan myöhemmin, vasta 13. vuosisadalla, ja etupäässä Sjellannissa. Tämän järjestelmän pohjana oli maan kylvömäärä ja sen mukaan maksettava vero (Erslevin "Skyldtaxation"). Pohjoismaiset viljamitat näyttävät alkuaan rahajärjestelmään sovitetuilta: niinkuin hopeamarkassa oli 8 äyriä, äyrissä 3 äyrityistä, äyrityisessä 10 penninkiä (Tanskassa), niin viljaakin mitattiin markoittain, markassa eli lastissa 8 äyriä, äyrissä 3 äyrityistä ja äyrityisessä 10 kappaa ("Skæpper") normalihintaista viljaa (halvempihintaista viljaa luettiin äyrityiseen useampia kappoja). Viljamittain arvellaan tulleen rahajärjestelmää vastaaviksi sellaisena aikana, jolloin yleisimmin käytetty viljamitta, Skæppe, maksoi hopeapenningin, mikä oli ainoa liikkeessä oleva raha. Maanvuokrauksessa noudatettiin jo varhain sellaista sääntöä, että maa, johon voitiin kylvää markka viljaa, maksoi markan hopeaa veroa. Tässä järjestelmässä siis perustui kylvö ja vero suhteeseen 1:1. Leding-velvollisuus järjestettiin nyt samalle kannalle. Markan vero vastasi täyden haminan velvollisuuksia; leding-velvollisuuden lunastamiseksi tuli sellaisen haminan maksaa kuninkaalle veroksi (Skyld) markka hopeaa.
Tämän järjestelmän etuja oli, että se perustui tarkempaan maan arvioimiseen kuin pääoma-arvio on ja suorastaan, ilman mutkallisia laskuja, ilmaisi kunkin tilan tai tilanosan ledingvelvollisuuden suuruuden. Luultavaa on, että tämän järjestelmän käytäntöön tulemisen yhteydessä tapahtui ledingvelvollisuuden lunastamisen järjestäminen rahamaksuksi.[277]
Ruotsissa tuli koko itärannikko Ångermanlannin perille saakka, Itämeren suuret saaret, vieläpä suuri osa Sveanmaan sisämaitakin jaetuksi laivakuntiin; lounaisen Suomenkin rannikkoseudut olivat keskiajalla jaetut sellaisiin alueisiin. Laivakunnat vastasivat missä kihlakuntia missä kihlakuntain osia. Näiden kuntain jako pienempiin alueisiin oli eri seuduissa erilainen. Ledung-laitos Ruotsissa oli täydessä voimassa 12. vuosisadan keskipalkoilla, jolloin se pantiin toimeen Gotlannissa. 13. vuosisadan loppupuolella tämä vanha laitos jo rappeutui, vaikka laivakunnat poikkeuksittain vielä kauan varustivat laivoja, Ruotsissa viimeisen kerran v. 1429, Suomessa 1450.
Vero, joka oli maksettava laivain muonittamiseksi tai kuninkaalle ledung-velvollisuuden lunastamiseksi, suoritettiin pääasiallisesti haminoittain. Sitä kutsuttiin nimellä "skipvist" (laivaeväät) tai "ledungslama" (sotalomavero). Veroesineet olivat eri maakunnissa jopa jo maakunnan osissa erilaiset; Uplannissa ja Vestmanlannissa viljaa ja rahaa, Roslagenissa humaloita ja rahaa, Taalaissa, Helsinglannissa ja pohjoisemmissa maakunnissa turkiksia. Meille erityisemmin huomattavia ovat tähän kuuluvat silava- ja voiverot. Roslagenissa oli edellämainitun humala- ja rahaveron lisäksi vielä jokaisen, joka söi omaa leipäänsä, maksettava 8 naulaa voita, luultavasti sotalomaveroksi. Nyköpingin läänissä Södermanlannissa maksoi 1360-luvulla jokainen hamina skipvistiä punnan viljaa, 4 leiviskää silavaa ja 2 leiv. voita. Smålannissa oli kunkin hamiminan maksettavasta verosta 2/3 silavaa ja 1/3 voita.[278]
Vaikka sotalomaveroa Ruotsissa ja maakuntalakien mukaan maksettiin eri seuduilla varsin eri tavalla, havaitaan siinä kuitenkin kaikkialla — Pohjois-Ruotsin turkisveroalueita lukuunottamatta — se yhteinen piirre, että sen suorittaminen oli yhteydessä maanomistuksen kanssa. Niinikään on todennäköistä, että ledung-verot Ruotsissakin ovat oikeittain olleet maaveroja ja perustuneet maan arvioimiseen hopeamarkoissa ja markan osissa.
Samaan tapaan kuin Tanskan vanhemmassa maanarvioimisessa (Guldvurderingen) oli tapahtunut, oli Sveanmaassa jo 12. vuosisadalla maan hinta arvioitu markan-, äyrin- ja äyrityismaihin ja maavero (lampuotivero) tullut määrätyksi pääoman ja veron suhteessa 24:1, niin että 24 markan arvoinen maa maksoi veroa 1 markan ja markan arvoinen maa 1/24 mk eli äyrityisen.[279] Maan pääoma-arvo oli siis täälläkin 24 kertaa veron suuruus. Tämä oli Sveanmaan markanmaa (markland)-järjestelmä.
Sekä maan arvo että vero oli laskettu hopeassa, sillä käyvällä rahalla oli aluksi hopean arvo. Kun raha huonontui ja verot maksettiin huonontuneella rahalla, täytyi syntyä ero alkuperäisesti lasketun ja myöhemmin käytännössä esiintyvän järjestelmän välillä. Schlyterin arvelun mukaan pysyi markkaverotus muuttuneiden olojen mukaisena siten, että uusien viljelysten markkaluku määrättiin uudessa rahassa ja että vanhoilta markanmailta vaadittiin lisäveroa viljassa.[280] Mahdollisemmalta kuitenkin tuntuu Åströmin selitys, että veronlaskussa edelleenkin pysyttiin puhtaan hopean kannalla, vaadittiin siis hopeamarkan arvo käypää rahaa, minkä lisäksi paremmilta markanmailta otettiin veroksi sekä viljaa että rahaa, huonommilta vain rahaa; viimemainittua luokitusta oli jo hyvin varhain käytetty eikä sillä ollut tekemistä rahan huonontumisen kanssa.[281]
Maan arvioimisen perusteita ei varmuudella tunneta; toisten arvelujen mukaan olisi lähtökohtana ollut kylvömäärä, toisten mukaan määrätty mittausopillinen pelto-ala.[282]