Tutkittavan alueen myöhemmistä veroyksiöistä, joita uuden ajan alussa mainitaan, ei tässä tarvitse pitkältä puhua.
Varsinais-Suomessa niitä olivat savu (rök) ja täysivero (fullgerd). Näistä on edellinen muinaisen täysitilan (bolin, koukun) myöhempi vastine ja lähinnä verrattava Ahvenanmaan vanhoihin täysiveroihin; asian tärkeyden vuoksi otetaan "savun" muodostaminen tuonnempana erikseen selvitettäväksi. Täysivero oli myöhäissyntyinen taloluku (miesluku), jonka mukaan päivätöitä, linnanajoja ja hyvin yleisesti myös nimismiesveroa suoritettiin. Muutamissa jo ennen mainituissa tapauksissa V.-Suomen täysivero kumminkin selvästi esiintyi ahvenanmaalaisen täysiveron tai V.-Suomen savun tehtävässä. Sauvossa ja Kemiön ulkosaaristossa (Kyrkosundskärissä) on sangen merkillisiä jälkiä siitä, että täysiveroon luettiin määrätty luku markanmaita; jälkimäisessä seudussa 3 markanmaata teki täysiveron, joten 24 markanmaasta (bolista) tuli 8 täysiveroa;[407] on siis luultavaa, että V.-Suomenkin, ainakin sen ruotsalaisissa osissa, täysiveroluku alkuaan oli markkajärjestelmän mukainen, vaikka nimitys myöhemmin tarkoitti todellista talolukua.
Raaseporin läänin boleissa suoritettiin suurin osa veroja veromarkkain mukaan, mutta bol-kestityksessä oli miesluku (mantal) veroyksiönä.[408] Tämä uusi miesluku oli pian kahta vertaa suurempi kuin v:n 1413 veromarkkaluku eli vanha miesluku (1011) ja suunnilleen yhtä suuri kuin myöhempi veromarkkaluku, josta se kuitenkin Espoossa ja Lohjalla melkoisesti poikkesi — merkki uutisasutuksesta tai suomalaisesta väestöstä. Tärkein erotus verokunnan molempain veroyksiöiden välillä oli siinä, että 1400-luvun puolivälistä alkaen veromarkat olivat ainoastaan laskettuja veroyksiöitä, mutta miesluku varmaan oli — tai oli verraten äsköisin ollut — todellinen taloluku.
Porvoon läänissä uuden ajan alussa käytettiin kolmea veroyksiötä, jotka edustivat verotuksen ja asutuksen kolmea eri astetta ja aikakautta. Ne olivat vanha miesluku, josta jo on ollut puhetta, täysivero (fullskatt) ja savu (rök).[409] Näistä ensinmainittu vastaa vanhinta markkavero-lukua. Täysivero oli myöhempi veromarkka, jonka mukaan ruoka-, karja- ja muitakin veroja suoritettiin, ja savu myöhäisin, todellinen talollisluku, jonka perusteella maksettiin erinäisiä päivätyöveroja ja osa nimismiesveroa.
Täysivero ei siis ollut mikään Kustaa Vaasan verouudistuksen tuoma laitos. Täysiverot esiintyvät jo vanhimmassa tunnetussa maakirjassa vanhan miesluvun rinnalla; ne olivat keskenään hyvin eri arvoisia, miten varmaan ei olisi ollut asian laita, jos ne olisivat kokonaan uutta maayksiötä edustaneet; vihdoin savut uuden verotuksen jälkeenkin osittain luontevasti ryhmittyivät täysiksi veromarkoiksi, niinkuin jo edellä on huomautettu, osittain sisälsivät yksinäisiä epätasaisia täysiveron murto-osia. Sellainen ei näytä uudelta maanjaolta, mutta kyllä hyvin vanhalta. Kustaa Vaasan verouudistus näyttää olleen siinä, että pääveroakin ruvettiin ottamaan täysiverojen mukaan ja että kylän keskinäisellä tangoituksella kunkin talon vero ja peltoala saatettiin sopusointuun keskenänsä.
Porvoon läänin verotusjärjestelmä oli sama, joka oli käytännössä koko Viipurin linnaläänin muinaisella alueella. On kuitenkin tärkeitä eroavaisuuksiakin havaittavissa Porvoon läänin ja varsinaisen Viipurin läänin välillä. Tarkastaessa Karjalan puolen vanhimpia verokirjoja huomaa,[410] että verot eli täysiverot (skatt, fullskatt) täällä edustavat sangen vanhoja veromarkkoja, luultavasti samanlaisia kuin Porvoon läänin vanhat miesluvut, ja savut eli suitsut (rök) todellista talo- tai isäntälukua.[411] Täällä siis vanhimmat ja uusimmat veroyksiöt rinnan olivat käytännössä. Mutta "verot" Karjalassa olivat ilmeisesti vieraita laitoksia. Ne eivät täällä, paitsi ehkä L.-Karjalan rannikolla, perustuneet asutukseen ja maanomistukseen, niinkuin ruotsalaisilla alueilla oli tapa, vaan verottaja muodosti täysiveroja ja nautakuntia ainoastaan veron laskua silmällä pitäen; samaan veroon saattoi kuulua taloja eri kylistä ja samasta kylästä saattoi osia kuulua eri nautakuntiin.
Kaikilla karjalaisilla ja hämäläisillä alueilla se oli yleinen tapa, joka ne selvästi erotti ruotsalaisista ja lounaissuomalaisistakin alueista. Tämän ilmiön, niinkuin monen muunkin keskiajan yhteiskunnallisen seikan syvimpänä syynä oli ruotsalaisen yhteiskunnan perustuminen maanomistukseen ja peltoviljelykseen, karjalais-hämäläisen taas heimokuntaisuuteen ja metsätalouteen. Ruotsalaisten alueitten vanha verotus oli täydellinen maanomistus- ja asutusjärjestelmä, karjalaisen alueen verotus oli vain laskuopillinen järjestelmä. Varsinaisilla karjalaisilla seuduilla tämä verotustapa tosin ei rikkonut vanhaa pitäjälaitosta, vaan mukautui siihen. Mutta Savossa, joka kaiketi suurimmaksi osaksi tuli asutetuksi historiallisena aikana ja missä verotuksella ei ollut tiellään vanhempia laitoksia, nuo matematiset veroyksiöt ja -alueet esiintyivät aivan puhtaina: määrätty luku jousia tai arvioitu määräsato kaskista laskettiin veroksi, 10 veroa kymmenkunnaksi (nautakunnaksi), 6 kymmenkuntaa neljänneskunnaksi, neljä neljänneskuntaa pitäjäksi, 5 pitäjää kihlakunnaksi tai lääniksi.[412] Savon vanhat veropitäjät olivat Pellosniemi, Visulahti, Juva, Sääminki ja Rantasalmi.
Näin kohtasivat äärimmäisyydet toisensa: puhtain ruotsalainen verotusjärjestelmä suomalaisimman yhteiskunnan.
2. ALA- JA YLÄ-SATAKUNTA.
Jo varhaisena keskiaikana on ollut melkoinen ero Ala-Satakunnan ja
Ylä-Satakunnan välillä.[413]