Muutamissa suhteissa kuten vetohärkien käyttämisessä oli puheenaoleva seutu Ylä- ja Ala-Satakunnan välittäjä. Karkussa oli v. 1539 härkiä vain 19, mutta Tyrväällä 138, siis paljon enemmän kuin Karkussa, mutta kuitenkin suhteellisesti melkoista vähemmän kuin yleensä Ala-Satakunnassa.
Toisissa kohdin sitävastoin Saastamala ilmeisesti kuului Ala-Satakunnan viljelyspiiriin. Vanhin kirkollinen verotus oli sekä Tyrvään että Karkun puolella samanlainen kuin Ala-Satakunnankin suomalaisilla seuduilla. Saastamalaisten ikivanhoja takamaita oli, niinkuin alisenkin Satakunnan muinaisten pitäjäin, meren puolella Kokemäen ja Huittisten kalavesien ja takamaitten pohjoispuolella.[422]
Ylä-Satakunta erotettiin Hämeestä ja yhdistettiin samaksi lääniksi Ala-Satakunnan kanssa todennäköisesti 1300-luvun alulla. Satakunnan lääni mainitaan ensi kerran v. 1331.[423] Siitä alkaneet yhteiset vaiheet keskiajan kuluessa ehtivät paljonkin muuttaa vanhoja oloja ja sulattaa yhteen alkuaan erilaisia asutusaloja.
3. POHJANMAA.
Etelä-Pohjanmaan rikkaista esihistoriallisista muistoista huolimatta sikäläinen historiallinen asutus näyttää uutismaalta, jos sitä verrataan Lounais-Suomen ikivanhoihin viljelyksiin. E.-Pohjanmaan kylänimistö uuden ajan alussa muistuttaa suurelta osaltaan etelämpäin seutujen nuorempain asutusten nimistöä. Närpööstä etelään olevat rannikkoseudut luettiin v. 1303 Hämeen — todennäköisesti hämäläisen Ylä-Satakunnan — metsiin, joiden asuttamista Hämeen vouti johti.[424] Yläsatakuntalaiset vielä uuden ajan alussa harjoittivat erämaan käyntiä Suupohjan jokilatvoilla, ja satakuntalaiset ja hämäläiset retkeilivät pohjan pitkille perille ohi E.-Pohjanmaan, jonka omat erämaan oikeudet asutuksen nuoruuden vuoksi olivat verraten ahtaat. E.-Pohjanmaalla ei havaita niin selviä aluerajoja eikä sellaista hallinnollista itsenäisyyttä kuin vanhemmilla heimoalueilla. Ennen Korsholman linnan perustamista, mikä tapahtui jonkun verran vuotta 1374 aikaisemmin, Pohjanmaan rannikkokaupan valvonta ja nähtävästi Pohjanmaan koko hallinto oli jätetty Satakunnan voutien huoleksi. E.-Pohjanmaan vanhin asutus on tästä päättäen siirtolaisasutusta, vaikkemme tarkemmin tunne sen syntymisaikaa ja alkukotia. Tuoksi alkukodiksi lienee parhailla syillä ajateltu Ylä-Satakuntaa.
E.-Pohjanmaan asutus ei kuitenkaan ole aivan nuori, vaan on sillä ikää ainakin Ruotsin vallan ensi ajoista saakka. Todistuksena siitä sekä samalla tämän asutuksen hämäläisperäisyydestä on E.-Pohjanmaalla uuden ajan alussa maksettavain piispankymmenysten suorittamistapa. Lounais-Suomen ruotsalaisilla seuduilla maksettiin vanhimmista ajoista saakka piispanveroksi nokkaverovoita henkiluvun mukaan ja samaa maksutapaa noudatettiin yleensä kaikkialla E.-Pohjanmaalla Närpööstä Pyhäjoelle saakka. Mutta maakunnan sydämessä, Kyrönjoen varrella Ylistarosta alkaen Vähäänkyröön (Alastaroon) saakka, ja Ilmajoen, Laihian ja Lapuan kirkkojen paikkeilla oli kolmisenkymmentä kyläkuntaa käsittävä asutusseutu, jossa nokkaverovoin sijaan suoritettiin "kilttirahoja" maayksiön perusteella. Tästä voidaan päättää, että tämä seutu todennäköisesti oli hämäläis-yläsatakuntalaista, sillä ainoastaan hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla tavataan "kiltti" ja "kilttirahat" samanlaisessa merkityksessä.[425]
Suurten erämaiden muusta Suomesta erottamina, maansa omituisissa luonnonoloissa eläen ja sen erityisiin elinehtoihin mukautuen Suupohjan suomalaiset, niinkuin toisissa oloissa ja toisella taholla savolaiset, jo varhain kehittyvät omaksi historialliseksi heimoksi vanhempain esihistoriallisten heimojen rinnalle ja ovat sellaisena historiallisena heimona asuttaneet suurimman osan maakuntaansa.
Etelä-Pohjanmaan asutushistoriasta ovat Pohjois-Pohjanmaan vanhimmat asutusvaiheet kokonaan eroavia. Jo ensimäisinä historiallisesti tunnettuina aikoina, 9. vuosisadalla, siellä liikkuvat lappalaiset ja heidän verottajinaan salaperäiset kainulaiset ja kaukaa tulleet karjalaiset. Myöskin norjalaiset olivat näillä seuduilla jo silloin tunnettuja sotureita ja lapinverottajia, eivätkä liioin ruotsalaiset (helsinkiläiset) liene unohtaneet heidän lähellään olevain lappalaisten turkiksia. Varmana voimme pitää, etteivät hämäläisetkään laskeneet Perä-Pohjolaan kulkevia lappalaisia käsistänsä. Joka taholta oli lapinverotus houkutellut retkeilijöitä P.-Pohjanmaalle ja tehnyt tuosta etäisestä maanperukasta pohjoismaiden yleisen kansa- ja heimomyllyn.
Vanhemmalla keskiajalla, kun Suomen merien kaakkoisille ja lounaisille puolille oli syntynyt uusia valloitus- ja asutustyötä harjoittavia valtioita, Perä-Pohjolankin oloissa alkoi tapahtua suuria muutoksia. Karjalan heimo oli joutunut Novgorodin vaikutuksen ja lopuksi vallan alle, ja keskiajan yleiseen tapaan katsoivat karjalaisten isännät omikseen kaikki ne alueet, missä karjalaiset harjoittivat erämaankäyntiä tai lapinverotusta. Siten Venäjän valta pian kouri Ruijan rantoja. Samalla tavoin olivat venäläisten vaatimukset P.-Pohjanmaallakin alkuaan heimokunnallis-valtiollista laatua. Sikäläisten oikeuksien varsinaisina omistajina olivat vielä kauan myöhemminkin Käkisalmen ja etenkin Vienan karjalaiset, joiden asian heidän herransa ottivat omakseen. Sillä tavoin Pähkinäsaaren rauhanteossa (1323) Perä-Pohjola joutui Novgorodin vaikutus- ja valtapiiriin.[426]
Novgorodin ja Ruotsin alueitten rajaksi Pohjanlahden puolella tuli Pyhäjoki, joka varmaan jo aikaisemmin oli ollut hämäläisen ja karjalaisen heimoalueen rajana. Pyhäjoen nimi voi olla johtunut sen muinaisesta rajatehtävästä. Tärkeille rajapaikoille oli keskiajan hallituksilla tapana asettaa linnoja ja kartanoita; kun Turun piispalla keskiajalla oli Pyhäjoella kalastusoikeus ja kartano, joka sittemmin joutui kruunun omaksi, niin voinee sitäkin pitää rajapaikan vanhuuden merkkinä.[427]