On kuitenkin mahdollista, että Suomella jo jonkun verran aikaisemmin oli ollut yhteinen ylilaamanni: v:n 1362 julistusta annettaessa Niilo Tuurenpoika jo oli Suomen laamanni ja kymmentä vuotta aikaisemmin (1352) annetaan Mathias Koogille kerran virkanimi "Itämaitten alalaamanni", ikäänkuin joku ylilaamannikin olisi ollut olemassa. Joka tapauksessa on 1300-luvun puolivälin aikoja pidettävä Suomen oikeudenkäytön suurena murrosaikana. Silloin syntynyt Maunu Eerikinpojan maanlaki Ruotsissa päätti maakuntalakien aikakauden ja alkoi siellä uuden valtakunnallisen kehityskauden. Suomessakin sama maanlaki merkitsi heimokunnallisen oikeudenkäytön päättymistä ja valtakunnallisen alkamista.[474] Suomen laamannin virasta tuli valtakunnan virka, jota Ruotsin mahtavimmat ylimykset tavoittelivat ja joka saattoi vanhat paikalliset ja kansalliset laamanninvirat täydelliseen varjoon.
3. MUITA KANSALLISUUSMUISTOJA.
Edellä kerrotut 1300-luvun alkupuolella toimineet laamannit sekä paljon kauemmin pysyneet suomal. ja ruotsal. oikeus erillisine vero-, pitäjä- ja käräjäjärjestelmineen luovat kuvan kahdesta muinaisesta kansallisuudesta Lounais-Suomessa, joiden välillä ei ollut ainoastaan kielellinen ero, vaan myöskin yhteiskunnallista ja taloudellista eroa.
Kun monellakin lounaisen Suomen seudulla muinoin oli lähekkäin joku hyvin vanha Suomenkylä ja Ruotsinkylä, niin on luultavaa, että niiden asukkaat kerran ovat kuuluneet eri kansallisuuksiin, jotka useissa tärkeissä asioissa olivat toistensa vastakohtia. Juuri tuo jyrkkä raja nähtävästi antoi aiheen kyläin nimittämiseen kansallisuuden mukaan. Tenholassa Raaseporin läänissä v:n 1451 verokirjan mukaan olivat "Ffynnebol" ja "Swenskabol" eri verokuntia, Paraisissa oleva Sysilahden kylä jakautui vielä uuden ajan alussa kahteen osaan "Finsk Sysilax" ja "Svensk Sysilax", jotka ilmeisesti kansallisuusolojen vuoksi kuuluivat eri verokuntiin.[475] Mutta tämä sama esimerkki on kansallisuuksien myöhempää historiaa suuresti valaiseva; Suomen Sysilahdesta uuden ajan alussa oli jo suurin osa joutunut ulkokyläläisten haltuun ja m.m. oli kahdella Ruotsin Sysilahden isännällä jo taloja Suomen Sysilahdessa.
Kylässä oli tapahtunut tai oli tapahtumassa kansallisuusmuutos. Sen oli aikaansaanut heimokaudella tuntematon voima: valtiojärjestyksen suojaama omistusoikeus, historiallisen elämän synnyttämä maan ostaminen ja vaihtaminen ja koko uusi taloudellinen taso. "Suomenkylästä" saattoi nyt tulla ruotsalaisten omistama kylä, "Ruotsinkylästä" supisuomalainen asutus; kansallisuus ei enään sulkenut yhteiskunnallista ja taloudellista elämää perinnöllisiin kieliryhmiin, vaan kieliryhmät saivat nyt vapaasti levitä yhteiskunnallisen ja taloudellisen elämän aloille. Se oli vanhemman keskiajan historiallisen kehityksen päätuloksia maamme lounaisissa osissa.
VII. KESKIAJAN MAAKYSYMYKSIÄ.
1. BOL.
Vanhimpia ja yksinkertaisimpia maanomistus- ja maaverotusyksiöitä läntisessä ja luoteisessa Europassa on ollut tila — täysi ja jakamaton tila.
Anglosaksilaisessa Englannissa sellaisen maa- ja verotusyksiön nimenä oli "hide", "hid", millä alkuaan tarkoitettiin sellaista tilaa, joka riitti perheen elatukseen. Myöhemmin tällaiseen täysitilaan laskettiin 120 acrea peltoa. Jo varhain täysitiloja jaettiin osiin; niinpä 1/4 hiden tila oli "virgate". Mutta asutus- ja verotusmuutosten kautta hide menetti entisen merkityksensä, ja feudalismin aikana se esiintyi enään vain eräänlaisten verojen yksiönä.[476]
Keski-Europan germanilaisilla aloilla oli vastaavan yksiön nimi "Hufe", "huoba", "höba"; sen latinankielinen nimitys "mansus" merkitsi kartanoa, asuinpaikkaa. Kuudennen vuosisadan lopulla näkyy Hufe Länsi-Saksassa menettäneen alkuperäisen heimotilan luonteensa ja muuttuneen määrätynlaatuiseksi veroyksiöksi. Frankkilaisella ajalla mainitaan verotilan suuruudeksi usein 30 Morgenia, mutta eri seuduilla olivat täysitilat hyvinkin erisuuruisia, mikä kyllä kävi päinsä, koska tällaisten tilain ainoastaan samassa jakokunnassa tarvitsi olla samansuuruisia.[477]