Kuten tunnettua, jo ennen varsinaisen valtakunnallisen laamannivirau asettamista Suomessa mainitaan useita yksinäisiä "laamannin" nimellisiä viranomaisia, joista ensimäinen, Bero "legifer", esiintyy v. 1324. Näiden virkamiesten asema on näyttänyt hyvin arvoitukselliselta. Yrjö Koskisen arvelun mukaan nämä ensimäiset laamannit olivat kuninkaan tuomiovaltaa käyttäväin linnanisäntäin apulaisia tai muuten heistä riippuvia virkamiehiä. Väitteensä Yrjö Koskinen perustaa pääasiallisesti siihen, että ensimäiset laamannit tuomitsivat vain kuninkaan tuomioita. Asia ei kuitenkaan ole selvä.[459] Mitä taas siihen tulee, että ensimäiset laamannit olivat linnanpäälliköistä riippuvia, niin muutamista asiakirjoista päättäen se todella oli laita.[460] Tämä riippuvaisuussuhde ei kuitenkaan ollut päällikön ja hänen apulaisensa, vaan ylemmän ja alemman oikeusasteen keskinäinen, niin että linnanpäällikkö kuninkaan nimessä vahvisti laamannien tuomioita.
Ylipäänsä jää ensimäisten laamannien toiminta epäselväksi, jos sitä tahdotaan verrata myöhempäin valtakunnallisten laamannien virkaan. Toiseksi sitävastoin muuttuu asia, jos lähdemme siitä perusteesta, minkä asiakirjat itse tarjoovat, nim. että nuo ensimäiset laamannit ovat olleet paikallisia virkamiehiä siihen malliin kuin Ahvenanmaan keskiaikaiset maantuomarit, joista edellä on ollut puhe.
Suomen ensimäisten laamannien kotimaisuus on silmäänpistävä. Se on sitäkin huomattavampi kun silloiset linnanpäälliköt enimmäkseen olivat ruotsinmaalaisia ylimyksiä, jotka eivät Suomeen kotiutuneet, vaan yhtä pian täältä poistuivat kuin tulivatkin. Ennen vuotta 1362 mainitaan Suomessa nimeltä 5 laamannia ja alalaamannia. Heistä esiintyy Bero täällä kahtena vuosikymmenenä, joten hän lienee ollut perinpohjin maahamme perehtynyt; hänen toimintansa uusmaalaisten papinpalkka-asiassa saattaa ajattelemaan, että hän oli Uudenmaan ja siinä tapauksessa ehkä Tenholan asukkaita.[461] V. 1326 mainittu Uudenmaan laamanni Ingo Dyækn oli sukunimestään päättäen kotimainen mies.[462] 1340-luvulla esiintyvä laamanni Jaakko Antinpoika oli sinetistään päättäen Kokemäen asukkaita.[463] Neljäs laamanni, Mathias Kogh eli Kogger, piti samaa sukunimeä kuin 1400-luvun alussa eräs suku Ahvenanmaalla[464] ja viides vihdoin, Jacob Korka, arvatenkin kuului myöhemmin kuuluisaan Kurki-sukuun.[465]
Näiden laamannien toimitapakin ilmaisee heidän paikallista luonnettaan. He näet yleensä toimivat paikallistuomarien tapaan, etenkin välittäen omaisuuden luovuttamisia, joiden laillisuus perustui henkilölliseen tuntemukseen ja toimitukseen.
Mutta asiakirjoista ilmenee vielä se ensi näkemältä omituinen seikka, että täällä 1300-luvun alkupuolella on toiminut samanaikaisia laamanneja kaksittain. Bero laamannin aikana esiintyy kaksikin muuta laamanniksi kutsuttua henkilöä oikeustoimissa, ja v. 1362 täällä myöskin on kaksi laamannin nimen omistajaa.
Tähän seikkaan on luonnollinen selitys. Ne Beron virkatoimet, joista on tietoa, kohdistuvat Uuteenmaahan ja eteläiseen V.-Suomeen, Raision Luonnonmaahan, Maskun Sudinsaloon, Porvoon pitäjään ja Helsingin oikeuden papinpalkkaukseen, lyhyesti seutuihin, jotka kuuluvat historiallisen ruotsalaisen oikeuden alaan. Sillä määrätyllä alalla Bero on ollut laamanni. Hänen v. 1345 käyttämänsä virkanimi "Uudenmaan laamanni" (legifer Nylandiæ) on käsitettävä laajemmassa koko Helsingin oikeuden alaa tarkoittavassa merkityksessä. Berosta muulloin käytetyt nimet "laamanni" (legifer), "Suomen laamanni", "Suomen itäosain laamanni" (legifer parcium orientalium Finlandiæ) ovat epämääräisiä yleisnimiä, jollaisia keskiajalla usein kyllä käytettiin.[466]
Beron aikalainen toinen laamanni, Jaakko Antinpoika, asui Kokemäellä ja oli v. 1344 oikeustoimissa Ulvilassa.[467] Häntä mainitaan ainoastaan yhdessä muussa asiakirjassa, mutta siitä saamme sen tiedon, että hän oli suomalaisen oikeuden laamanni.[468]
V:n 1344 aikoina siis Suomessa oli kaksi laamannia, toisen virkapiirinä ruotsalaisen, toisen suomalaisen oikeuden alue. Tämä järjestys näyttää vanhalta ja säännölliseltä. Ruotsalaisia laamanneja olivat Bero (1324-1345), Ingo Dyækn (1326) ja Mathias Koog (1351-1356), joka suoritti virkatoimia ruotsalaisen oikeuden alalla tai eteläisessä V.-Suomessa (Kemiössä, Kaarinassa ja Sauvossa—Maariassa).[469] Huomattava on kuitenkin, että Ingo Dyækn mainitaan Uudenmaan laamannina Bero laamannin aikana;[470] virka on voinut vuorotella. Suomalainen laamanni oli Jaakko Antinpoika (1344-1347) ja varmaan myös "Jacob Korka", joka v. 1362 oli virkatoimissa Ulvilassa.
Vahvistus siihen mielipiteeseen, että lounaisen Suomen suomalaisella ja ruotsalaisella alueella 1300-luvun alkupuolella on ollut kaksi laamannia, on löydettävissä Ruotsin maakuntalaeista. Södermanlannin lain toisessa vanhassa käsikirjoituksessa (kodeks B), joka Schlyterin mukaan on laadittu "ei kauan vuoden 1335 jälkeen", on näet sellainen tieto, että Turun hiippakunnassa "on kaksi laamannikuntaa".[471] Koska Suomi vasta v. 1435 jaettiin kahteen alueelliseen laamannikuntaan, katsoo Schlyter Södermanlannin tiedonantoa erehdykseksi ja samoin Tengberg, joka sanoo huomanneensa kodeks B:ssä muitakin uudenaikaisuuksia.[472] Uusin tutkimus on kuitenkin osoittanut, että kodeks B, niinkuin tämän maakuntalain muutkin kodeksit, edustavat lain ainoaa v. 1327 tapahtunutta ja kuninkaan vahvistamaa kirjaanpanoa.[473] Tosiasiaksi siten jää, että Södermanlannin laissa 1300-luvun alkupuolella mainitaan Suomessa olevan kaksi laamannia. Ja ettei tämä tieto ole erehdys, sen Suomen omat samanaikaiset asiakirjat todistavat.
V. 1362 tapahtui Suomen laamannilaitoksessa muistettava käänne, kun kuningas Haakon Maununpojan ja valtakunnan suurherrain julistuksella Suomen laamannille annettiin oikeus olla osallisena Ruotsin kuninkaan vaalissa. Julistuksessa nimenomaan sanotaan, että Suomi on yksi laamannikunta ja että herra Niilo Tuurenpoika (Bjelke) sen laamannina oli kutsuttu osalliseksi kuninkaan vaaliin.