Kyntöneuvon käyttäminen verotusyksiönä ja viljelyksen alaisen maan suuruuden ilmaiseminen kyntöaseen nimellä kuuluu niihin tapoihin, jotka määrätyissä oloissa ovat samanlaisia kaikkina aikoina ja kaikissa maissa. "Ikeeksi" (jugum) Varron mukaan kutsuttiin roomalaisessa Italiassa muinoin peltoalaa, jonka härkäpari päivässä saattoi kyntää,[481] ja "auranaloin" Himalaijan rinteitten asukkaat meidän aikoinamme arvioivat peltoaloja.[482] Se historiallinen, kyntöaseen nimestä johtunut tilamitta, "koukku" eli "aatra", joka keskiaikana on vallitsevana suuressa osassa Suomea, ei tosiaankaan ole yksinomaan suomalainen eikä virolainen, eipä edes europpalainenkaan, vaan yleismaailmallinen viljelysyksiö.
Suomen keskiaikaista koukkua ei kuitenkaan ilman muita mutkia sovi verrata roomalaisten ja himalaijalaisten auranmaihin. Lähemmin meikäläistä koukkua vastaavat ne laitokset, joita tavataan keskiajan Europassa, niin läntisessä ja keskisessä kuin itäisessäkin.
Lännestä alkaaksemme havaitaan, että Englannissa jo ennen Englannin normannilaista valtausta käytettiin auraa ja auranmaata (carucate, carucage, jugum) tilain mittana ja veroyksiönä. Tätä tapaa näkyy alkuaan käytetyn tanskalaisten ja norjalaisten hallitsemissa seuduissa. "Carucate" kohdistui Englannissa käytettyyn raskaaseen, tavallisesti 8 härän vetämään auraan, minkä vuoksi auranmaa oli nimeltä "bovate". Verotuksessa carucate merkitsi samaa kuin täysi tila (hide), jonka maat siitä päättäen olivat alkuaan yhdellä auralla hoidettavat. "Carucagen" nimellä taas ovat tunnetut ne auranaloilta maksetut verot, joita normannilaiskuninkaat ottivat aikaisemman "Danegeldin" sijasta.[483]
Tanskassakin on "aura" (Plov, Plovs Land) ollut tilan suuruuden ilmaisijana. Valdemarin maakirjassa 1200-luvun keskivaiheilta sitä on käytetty sellaisessa merkityksessä kaikkialla Tanskassa. Erittäin huomattava on täysitilan (bolin) ja auranmaan yhteys Tanskassakin. Juutin lain mukaan auranmaa (Plovs Aerje) vastasi varsinaista täydellistä maaomaisuutta, ja Erslev osoittaa, että bol ja auranmaa muutenkin ovat olleet toistensa täydellisiä vastineita, niin että erotus oli oikeastaan vain nimessä. Auranalalle saatettiin 1200-1300-luvuilla kylvää n. 40-48 tynnöriä viljaa; myöhemmin auranalaksi kutsuttu peltoala pieneni, niin että 1600-luvulla se vastasi vain 1/3 tai 1/4 entisestä suuruudestaan.[484]
Eri nimisenä auranala (saks. juch, Juchert, lat. terra boum, bovarium y.m.) oli käytännössä useammalla taholla Saksaa 11-15. vuosisadoilla. Niin paljon kuin auranalan todellinen suuruus Saksan eri seuduissa vaihtelikin, niin kaikkialla sielläkin auranala alkuaan tarkoitti täyttä tilaa, jonka katsottiin riittävän yhden perheen elatukseksi.[485]
Mutta myöskin niissä seuduissa ja maissa, missä sana aura ei esiinny omaisuuden ilmaisijana, oli asianlaita kuitenkin sama, täysitilat (Huben ja mansi) kun myöskin alkuaan tavallisesti tulivat määrätyiksi yhden perheen tarvetta vastaaviksi ja sen vuoksi olivat yhtä suuria kuin muualla auranmaat. Verot ja rasitukset pantiin senvuoksi yhtäällä mansuksen tai talon, toisaalla taas auran kannettavaksi, mikä oikeutta myöten on ollut sama asia.[486]
Muissa Skandinavian maissa kuin Tanskassa ei auranmaan nimistä tilamittaa keskiajalla tunnettu. Suomen vanhoilla ruotsalaisilla alueilla, niinkuin Ruotsissakin, se oli tuntematon. Syynä siihen ei voinut olla muu, kuin että näillä alueilla oli ennen kuvaamassamme bol-laitoksessa länsi- ja keskieuroppalaista auranalaa vastaava järjestelmä.
Suomalaisenkaan koukun lähtökohta ei ole länsi- ja keskieuroppalaisessa auranmaassa, vaan Itämeren itäpuolisilla alueilla.
Vanhimmista ajoista nykyaikaan saakka on Itämeren maakunnissa verotusyksiönä ollut atra eli koukku (saks. Hakenpflug, Haken, lat. uncus, lätt. arklis, vir. ader). Tämä verotusyksikkö oli muinoin yhtä kotoinen lättiläisillä kuin liiviläisillä ja virolaisilla alueilla. Saksalaisen valtauksen ensi aikoina koukun nimellä tarkoitettiin sekä kyntöasetta että sillä hoidettavaa sangen epämääräistä kyntöalaa. Koska vanhemmissa asiakirjoissa ei koskaan puhuta koukun osista, näyttää luultavalta, että vero aluksi kannettiin suorastaan vain kyntöaseitten mukaan. Kartanotalouden edistyessä kuitenkin verotus pian siirtyi kyntöaseesta maahan, eivätkä asiakirjat 14. vuosisadan lopulta lähtien puhukaan muunlaisesta koukusta kuin maakoukusta. Sen suuruutta ilmaistiin yleisimmin kylvömäärällä. Koukunmaa tuli täten entistä paljon tarkemmin määrätyksi, mutta mitään yhteistä tai samaa mittaa sillä ei enään ollut, vaan vaihtelivat koukunmaan määritelmät eri alueilla ja eri aikoina tuntuvasti. V. 1431 Kuurinmaalla luetellaan kuudenlaisia koukkuja.[487] 1500-luvun loppupuolella Itämeren maakunnissa puhutaan suurmestarin, Plettenbergin, arkkipiispan, suurista puolalaisista ja pienistä saksalaisista koukuista. Ilmoitukset näiden erilaatuisten koukkujen mittausopillisesta suuruudesta olivat vieläkin hyvin epämääräiset; asiakirjoista käy selville ainoastaan se, että koukunmaita mitattiin niiniköydellä, jonka mukaan koukun osiakin nimitettiin (saks. Baste). Koukunmaan varsinaisena määrääjänä lienee yhä edelleenkin ollut kylvömäärä. Keskiajan parin viimeisen vuosisadan kuluessa koukku Liivinmaalla ja Virossa vihdoin muuttui säännöllisemmäksi veroyksiöksi. Mutta vieläkään se ei ollut kaikkialla samansuuruinen eikä samanlaatuinen. Liivinmaalla laskettiin koukkuun kuuluvan 80 taalerin arvosta luokitettuja eri laatuisia viljelys- ja käyttömaita sekä 20 hengen työvoima, Saarenmaalla saatiin tilain koukkumäärä tietää jakamalla 24:llä peltojen, niittyjen ja laitumien arvo ja laskemalla koukkua kohden 4 työkykyistä miestä. Virossa taasen tuli Ruotsin aikana koukkuluku määrätyksi henkiluvun perusteella siten, että sisämaan koukun osalle laskettiin 5 ja rannikkokoukun osalle 10 työkykyistä miestä. Saarenmaan koukun suhde Liivinmaan koukkuun oli kuin 3:10. Yleensä merkitsi koukku jo keskiajalta lähtien verraten suurta tilaa, joka harvoin oli yhden talonpojan hallussa.[488]
Myöskin suomalaisten kaakkoisilla naapureilla, venäläisillä, oli sahra eli atra (ven. coxa, plugj.) muinoin yleisenä verotusyksiönä. Tavallisesti mainitaan tatarien Venäjällä ensimäisinä käyttäneen tätä verotustapaa, ja mahdollisesti tuoneen sen mukanansa sisä-Aasiasta. Kuitenkin vanhimpain venäläisten aikakirjain mukaan jo v. 981 Wladimir ruhtinas verotti vjatitseja auralta (ot pluga), niinkuin hänen isänsäkin oli tehnyt.[489] Tatarit tekivät aurasta yleisen veroyksiön, jonka perusteella raskaimmat verot suoritettiin. Heidän valta-aikanaan laskettiin auran pitävän työssä pari kolme työntekijää hevosineen ja vaadittiin auralta veroa 5 kopekkaa (nykyisessä Venäjän rahassa vähintäin 5 ruplaa). Myöhemmin käyttivät venäläiset ruhtinaat samaa verotustapaa alueillaan yhä yleisemmin; 1430-luvulla Novgorodin ruhtinas otti veroa Torshokin alueelta kultakin auralta, mutta auralaskua sovitettiin myös kaikenlaiseen muuhun verotettavaan: karvarinammeisiin, nuottiin, myyntipuoteihin, pyöräauroihin, pajoihin, jalkatyömiehiin, lotjiin, suolankeittopannuihin. Itsenäisessä Moskovan ruhtinaskunnassa käytettiin verotuksessa hyvin suuria auraveroyksiöitä. V:n 1550 säännön mukaan sisälsi veroaura määrätyn alan peltoa, tavallisesti 400 desjatinaa eli 800 tshetvertin (silloinen tshetvertti puolet nykyistä) kylvöalan kolmijakoisen vainion kussakin kolmessa osassa.[490]