Samasta yleispätevästä syystä kinkerien historia kaikkialla on samantapainen. Kansain heimokunnallisella asteella ne syntyivät tilapäisinä ruoka- tai kestityslahjoina, mutta pian ne muuttuivat määrättyinä juhlina tai merkkiaikoina uudistuviksi säännöllisiksi "lahjaveroiksi" (lat. dona, Skandinaviassa giöf, skattgiafir). Hämärän alkuperänsä vuoksi tämäntapaisia veroja myöhemmin yleisesti kutsuttiin "vanhaksi tavaksi" (saks. Herkommen, engl. Customary Rents). Hiukan kehittyneemmissä oloissa havaitaan jo kahteen pääryhmään lajittuneita kinkereitä: toiset olivat matkaveroja eli "kestityksiä" (yökuntia), joilla kulkevia kuninkaita, heidän väkeään ja muita viranomaisia ravittiin ja ylläpidettiin, toiset olivat muonituksia, joita veronalaiset toivat verottajain linnoihin ja kartanoihin siellä käytettäviksi. Lukemattomat ovat tällaisten verojen muodot ja nimet, mutta niiden päämuodot ovat kaikkialla yksinkertaiset, keskiajan luonnontaloudellisia oloja vastaavat. Se oli suosittu muoto uusiakin tai tilapäisiä veroja otettaessa. Vihdoin enemmän kehittyneellä keskiajalla, valtio- ja talouselämän korkeammalle päästessä, koko kinkerilaitos alkoi hajota, joko siten että ne maaolojen muuttuessa hävisivät tai rahatalouden levitessä lunastettiin rahaverolla.
Tämäntapaisia veroja on muinoin käytetty frankkilaisessa valtakunnassa, jossa myöskin laajassa mitassa esiintyi roomalaisperäisiä lähettiläs- ja virkamieskestityksiä, vanhassa Saksan valtakunnassa, anglosaksilaisessa Englannissa, Ranskassa ja Italiassa.[670]
Mitä erikseen Englantiin tulee, niin näkyy anglosaksilaisilla kuninkailla olleen oikeus jokavuotisiin kestityksiin maakunnissa, mikä kestitys muuttui pysyväksi veroksi. Myöskin ylimyksillä ja kuninkaan virkamiehillä oli varhaisena anglosaksilaisena aikana kestitysoikeuksia. Yksityisoikeudellisellakin alalla oli tällainen kinkerijärjestelmä tavallinen siitä päättäen että "Domesday Book'issa" tavataan lukuisia yökunta-veroja. Muonitusverokin oli jo anglosaksilaisena aikana käytännössä "farmin" nimellisenä; farm (feorm, lat. firmæ) oli se elintarvemäärä, mikä tarvittiin veronsaajan talouden ylläpitämiseksi määrättynä aikana, yhtenä yökuntana tai viikkona tai 14 yönä. Peräisin tämä verotapa Englannissa oli niiltä ajoin, jolloin saksilainen tai keltiläinen päällikkö kokosi ja kulutti tulonsa kiertäen paikasta toiseen nauttien kussakin paikassa määrätyn ajan majoitusta ja ylläpitoa.[671]
Vielä myöhään keskiaikaan tämäntapaiset verot — varsinkin farmin luontoiset — olivat yleisesti käytännössä Englannin kartano- ja luostarialueilla, vieläpä kuninkaankin taloudessa. Niihin kuuluivat esim. jouluksi maksettavat kanat, pääsiäislampaat, -karitsat ja -munat, paaston ajan kalat, Martinpäivän vilja. Pohjoisessa Englannissa tapaamme pohjoismaalaiselle tutunomaisia veroja, sellaisia kuin "seat malt", "scate haver", "reek hens" ("savulta" maksettavat, kanat) vieläpä suomalaiselle tutun "mitta" nimisen viljaveron[672] — tässä ollaankin keskiajan kansainvälisellä alalla.
Kiertokauden kuninkaankinkeristä Skandinavian maissa Lehmann antaa seuraavan eloisan kuvauksen:
"Pikkukuninkuuden" ajoista asti pohjoisgermanilaisella kuninkaalla on ollut oikeus kestitykseen matkoillansa. Aluksi tuskin kenestäkään muusta suurtilallisesta poiketen, ilman pysyviä linnoja, ilman pysyvää hovinpitoa, ilman kuninkaallisen virkamiehistön monihaaraista laitosta, suorittaa hän hallitusoikeuksiansa personallisesti matkustamalla maakunnissaan. Niin suuresti esiintyy tämä matkaaminen hänen hallitusvelvollisuuksiensa pääosana rauhan aikana, että yfirferth ja yfirsókn sanat ovat hallituksen nimityksinä. Matkustukset ovat tervetulleita alamaisille. Matkoilla kuningas valvoo voutejansa, ratkaisee, myöhemmin tuomitsee riitoja, neuvottelee talonpoikain kanssa heidän käräjillään, suorittaa arvattavasti uhreja (blót veizla) pakanuuden aikana, tekee alotteita uudistuksiin. Vastavuoroon häntä kestitsevät talonpojat, joiden alueella hän seurueineen oleskelee.
Kestitysvelvollisuus on yleinen alamaisvelvollisuus, jota luultavasti lajiteltiin maatilain suuruuden mukaan. —
Kestityksen laatu, aika ja määrä olivat sen ohessa vanhemman kansanoikeuden mukaan tarkoin määrätyt. Kaikista kolmesta Skandinavian valtakunnasta on meillä todistuksia, että kuningas kävi kestityksellä joka kolmas vuosi. Norjasta tiedämme, kuinka suuri hänen seurueensa sai olla. Kaikkialla oli kestitys alkuperäisesti puhdas luontaissuoritus. —
Kestityksen edellytyksenä oli kaikkialla alkuperäisesti, että kuningas saapui personallisesti. Juuri sen vuoksi, että se oli korvaus hallitusvallan käyttämisestä, ei edusmiestä suvaittu.[673]
Lehmannin mukaan kuninkaankestitys kaikissa kolmessa Skandinavian maassa on ollut samantapainen kuin kristillisen ajan piispain kirkonvihkimyskestitykset.