Ja ulos hän juoksee, paitaressu — yli mäkien ja vuorien, läpi viidakoitten ja yli rämeitten, ja kun hän tulee kotiin, niin heittäytyy hän maahan ja itkee — itkee hurjasti ja taukoamatta.
* * * * *
Kotona Keskijärvellä kasvoivat lapset isoiksi. Eräs Anna-Liisan veljistä oli asettanut asiat sille kannalle, että Liisa sai talon arennille elinajakseen. Kolme pitkää vuotta piti Hannun olla poissa. Kolme vuotta!
Vaikeata oli hoitaa taloa, mutta eläähän hänen kumminkin täytyi. Ja hän suoriutui maatöistä melkein yhtä hyvin kuin mies. Kyllähän toisinaan koko ruumista kolotti, kun hän koko päivän oli raatanut ja työtä tehnyt pellolla ja niityllä, muttei köyhä saa niin tarkoin sellaista tuntea. Ulkotöissä oli hänellä hyvä apu Pikku-Hannusta ja sisäaskareet toimitti Anna, raukka, vaikka olikin pieni ja heikko.
Mutteivät sellaiset työvoimat voineet pitää taloa kunnossa.
Keskijärvi alkoi joutua yhä enemmän hunningolle.
Kesäiltoina meni Pikku-Hannu usein tuonne Kotalammin rantakivelle, jolla hänen ja isoisän oli tapana istua. Kuinka hyvin oi hän muistanutkaan kaikkia noita satuja metsän peikoista ja neitosista ja kaikista niistä kummallisista olennoista, jotka elävät hiljaisuudessa, kaukana metsän syvyydessä. Hän kuuli ja näki kuinka he karkeloiden leijailivat hänen ympärillään ilmassa, kuinka valkoiset hunnut aaltoillen levisivät lammilla, miten metsänimpien kirjavat hameet vilahtelivat pensaiden välistä metsänkarjan kellojen täyttäessä koko seudun riemuitsevalla helinällään. Ja sotkattaret sukelsivat ylös aalloista ja leikkiä mellakoitsivat niin että vesipisarat kirkkaina kelminä joka taholle sinkoilivat. — Oli ikäänkuin isoisä vielä eläisi ja juttelisi.
Kuinka hyvin hän ei muistanutkaan, kun isoisä opetti häntä rukoilemaan Jumalan siunausta inspehtorille. Oliko se se, joka panetti isän linnaan? Minkätähden oli isoisä opettanut häntä rukoilemaan sen edestä, joka oli häijy?
Ja yhtäkkiä valtasivat hänet kaikki kysymykset — minkätähden, miksi? "Jumala on pyhä ja vanhurskas", niin opetti katekismus, ja äitihän oli sanonut, että se merkitsi, että Jumala palkitsi hyvää ja rankaisi sitä, joka teki pahaa. Mutta eihän isä ollut mitään pahaa tehnyt. Ja inspehtori, hänhän oli varastanut isältä metsän — eikä se kai ollut oikein. Miksi ei inspehtori joutunut linnaan?
Varastanut metsän! — Varastanut metsän!
Pikku-Hannu sulkee silmänsä ja koettaa mielessään kuvitella miltä kaikki näyttäisi, kun metsä on poissa, Huh — niin kolkkoa ja synkkää! Ei, se ei saa tapahtua — he eivät saa sitä ottaa! Ja niin hän juoksee kotia päin niin että paljaat jalat läiskähtelevät maata vastaan. Hän kyyristyy aittaan ja makaa heinävuoteellaan ja tuijottaa ulos — ulos poikki pihamaan yli piennarpensaitten metsään, joka kohoo taustassa niin korkeana, kauniina ja synkkänä.