Seuraavana aamuna läksi Hannu kirkonkylään. Hän kävi tuomarin puheilla ja tiedusteli, josko sahayhtiö todellakin voi ottaa häneltä Keskijärven. Tuomari ei antanut hänelle toivomisen varaa. Kauppa oli täysin laillisesti tehty, ja kaikki käräjöiminen olisi turhaa.
Hän seisoi siinä kalpeana ja kuivin silmin. Mutta suupielet värähtelivät tuskaisesti.
Oh kuinka yksinäistä, viheliäistä, kurjaa hänen oli ollakseen.
Ei apua mistään! Ei kotia! Oi, herra Jumala, millainen laki! Ja Liisa ja lapset, jotka kotona odottavat! Kotona — ei, eiväthän he enää kotona, Yhtiönmies — yhtiöntila — yhtiönmies - yhtiöntila soi hänen korvissaan, kunnes hurja vimma hänet valtaa.
Hän on alkanut kulkea kotiin päin, mutta sitten hän kääntyy takaisin. Hän tahtoo osoittaa noille kirotuille metsänvarkaille, ettei hän heitä pelkää. Selkäänsä he saavat — selkäänsä. Rievuiksi he ovat piestävät, nuo juuttaan roistot.
Ja karjuen kuin peto hyökkää hän konttooriin ja lyö yhdellä ainoalla iskulla inspehtorin permantoon. Mustaksi ja punaiseksi muuttuu maailma hänen silmissään ja hänestä tuntuu kuni joku iso musta ja raskas taakka hänet tukehuttaisi. Mutta hän potkii ja lyö ja puree kunnes hän tunnottomana kaatuu lattialle.
Oikeuden edessä on hän tyyni ja hiljainen. Vastaa lyhyeen ja jurosti hänelle tehtyihin kysymyksiin. Hän tuntee itsensä niin tyhjäksi ja rasittuneeksi. On aivan kuin jos hän olisi sairastanut pitkällistä tautia.
Mutta katumusta hän ei tunne. Päinvastoin hän melkein on vihoissaan itselleen kun hän kuulee, että inspehtori elää. Ja kun tuomio julkiluetaan, seisoo hän tyynenä ja kylmäverisenä. Ei niin värähdystä huomaa hänen kasvoissaan.
Mutta käräjätuvan nurkassa istuu kyykistyneenä pieni talonpoikais-poika — pieni pahainen, joka paljas jaloin ja päin on juossut pitkän matkan kotoa nähdäkseen isänsä.
Ei hänkään itke, mutta huulensa hän puree veriin ja rinta läähättää.