Tuolla Kotalammin rannalla, siellä oli Hannulla ja isoisällä ollut tapana istua, kun tämä kertoi kauneimpia satujaan, ja nyt hiipi Hannu sinne.
Yksin istui hän siellä kokonaisen yökauden ja tuijotti vaan lammille päin. Tuntui niin paksu pala kurkussa, mutta itkeä hän vaan ei voinut. Ja sitten, kun Niilo oli haudattava, silloin ei kukaan ihminen voinut nähdä niin surun merkkiä Pikku-Hannussa. Äitinsä Anna-Liisa oikein häpesi poikaansa, ettei hän itkenyt tippaakaan — ja isoisä, joka kumminkin oli hänelle niin rakas.
Mutta Pikku-Hannu, hän kuljeskeli vaan niin hiljaa ja äänetönnä ja näki ja kuuli kummia, joita ei kukaan muu huomannut.
* * * * *
Sitten tuli onnettomuus.
Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta — tuiskuna tuhoavana.
Heti maahanpanijaisten jälkeen tuli pomovieraita Keskijärvelle.
Se oli se "ihmisystävällinen" inspehtori Gran ja hänen molemmat kirjanpitäjänsä.
Kun he läksivät Keskijärveltä oli siellä surua ja itkua, voivotusta ja sadattelemista. Hannu tiesi nyt, ettei hän enää ollut Keskijärven omistaja. Kaikki hänen työnsä, kaikki hänen ahertaminen ja raataminen, isän ja isänisän vaivannäöt, — metsä — kaikki, kaikki oli poissa. Ja pikku-Hannu istui ikkunan alla hakkuupölkyllä ja itki — itki kädet nyrkissä ja hammasta purren.
Se "velkakirja", jonka alle Niilo oli kirjoittanut nimensä, oli lailliseen muotoon tehty kauppakirja, jolla Niilo oli myynyt koko Keskijärven metsineen ja asuinrakennuksilleen S:n sahayhtiölle, "sen laillisesti ja oikein saatuna omaisuutena omistettavaksi ja hallittavaksi sovitusta ja täydelleen suoritetusta viidenkymmenen markan suuruisesta kauppahinnasta."