Antti-Jannen Anna-Liisa Rajalasta se oli, josta oli tullut Hannun vaimo. Antti oli nähnyt hänet ensi kerran metsässä hirvenajossa ollessaan. Sillä kertaa luuli hän nähneensä metsän-immen lehmiä salolla paimentamassa.
Mutta sitten hän sai nähdä hänet moneen kertaan eikä pitkää aikaa kulunut ennenkun tämä oli hänet aivan tykkönään hurmannut vaikkei ollutkaan luonnotar vaan tavallinen tyttönen. Ja noin vuosi sen jälkeen kun Hannu oli tavannut Anna-Liisan ensi kerran vei hän hänet nuorikkonaan Keskijärvelle.
Melkeinpä alkoi talo vaurastua. Anna-Liisa hommaili ja puuhasi niin että sitä ilokseen katseli, ja Hannu tienasi aika lailla tekemällä suksia. Ja olivatpa viimeiset vuodet olleet oikeita viljavuosia — niin ohra kuin perunat ja heinäntulo olivat olleet hyvät.
Kaksi lasta oli tullut maailmaan — ensin Pikku-Hannu, joksi häntä nimitettiin, ja sitten Anna.
Isoisä Niilo se oli, joka lapsia hoiteli — varsinkin Pikku-Hannua. Siitä asti kun hän makasi kätkyessä oli isoisä alinomaa hänen läheisyydessään ja vaali häntä huolenomaisolla tarkkaavaisuudella. Ja kun hän oli tullut niin isoksi, että jotain ymmärsi, voi hän istua koko päivän Niilon polvella kuunnellen tämän satuja metsän-immistä ja hänen metsäisiä juttujaan.
Ukko oli kuin olisi hän tullut toisen kerran lapseksi. Hän ei enää voinut eroittaa poikaa pojanpojasta. Hannu, se oli hänestä vaan poika, — hänen ja Liisan poika.
Pikku-Hannusta tuli kummallinen poikalapsi.
Oletko nähnyt vuorilammin, jossa vesi piilee syvällä taivasta tavottelevien lumivuorten välissä? — Sellaiset oli hänellä silmät — isot, ihmeellisen siniset.
Ja syyttä, suotta, aivan kuin unissaan, voi hän välistä hiipiä äitinsä luo ja hyväillä häntä — hyväillä ja sanoa hänelle niin kummia asioita, jotka voivat itkuun purskahuttaa. Se, se poika oli! Oikea metsän lapsi.
Pikku-Hannu oli yhdeksän vuotta vanha, kun Niilo kuoli. Se tapaus oli hänen ensimmäinen suuri surunsa.