"Ilmat pian muuttuvat", ajatteli Niilo.
* * * * *
Katovuosista oli päästy. Jumala antoi taas aurinkonsa paistaa ja vettä sataa. Laihtuneet jäsenet pyöristyivät taas; hallanpanemat, auringonpaahtamat sarat kantoivat taas satoa.
Mutta monen, sangen monen olivat katovuosien tuottamat vaikeudet murtaneet. Niilokin oli niitä.
Kumarassa ja tuuhistuneena kierteli hän Keskijärven aituuksia. Oli aivankuin jos nälkä ja puutteet olisivat imeneet hengen ja mehun hänestä.
Voidakseen maksaa velkansa inspehtorille, oli hänen täytynyt myydä kaikki, jota ilman hän suinkin voi tulla toimeen. Pyssy, jonka Hannu olisi saanut sittenkun hän oli käynyt rippikoulun, sekin meni menojaan. Ja nyt käyskenteli Niilo arvellen minkätähden hän ei ollut saanut velkakirjaansa takaisin… Eikai se voinut riippua inspehtorin vehkeilyistä? Oi ei! Sitä se ei ollut. Varmaan se oli valetta se. minkä hän oli kuullut inspehtori Granista kirkkomäellä. Että hän muka olisi oikea kettu ihmisiä nylkemään. Ei, siinä ei ollut perää. Gran, joka oli ollut niin hyvä sillä kertaa. Jumala siunatkoon häntä. Hän se kumminkin oli, joka oli pelastanut sekä Niilon että Hannun pahimmasta hädästä.
Ja nyt oli Hannu aikamies ja Niilo väsynyt. Hänestä tuntui kuin jos kaikki olisi käynyt hänelle nyt viime aikoina niin raskaaksi, etenkin sen jälkeen kun hän ei enää jaksanut mennä metsään.
Menipä sitten Hannu naimisiin, ja Niilo muutti porstuakamariin. Hän ei tahtonut olla nuorten tiellä. Mutta vaikealta hänestä joskus tuntui istua siellä aivan yksin. Ja hänen tuli ikävä isoapirttiä — ikävä nähdä Hannua ja kuulla hänen ääntänsä — mutta ei sittenkään tahtonut mennä sinne sisään. Oli joskus kuni olisi hän vihannut Hannun vaimoa.
Hannu ei enää olleenkaan käsittänyt ukkoa. Hänhän oli pyytänyt häntä muuttamaan takaisin, kun hän näki ettei Niilo viihtynyt, mutta tämä vaan ei tahtonut. Ei siinä sanat eivätkä rukoukset auttaneet — hän istua jurotti yksinäisyydessään porstuakamarissa.
* * * * *