Niilo istui siinä tuskastuneena ja odottaen — ei hän varmaan saisi täältäkään minkäänlaista apua. Herranen aika, kuinka kurjaa! Ja niin hän varpaillaan hiipii ovea kohden, jottei häiritseisi inspehtoria.
Mutta juuri kun hän tarttui ovenkahvaan kuuli hän Granin äänen takanaan.
"Eihän nyt, rakas Niilo Petterini, — et sinä saa lähteä täältä aivan avutta. En minä voi sinulle lainata niin paljon kuin seitsemänkymmentäviisi markkaa, mutta viisikymmentä sinä saat. Kunhan vaan kirjoitat nimesi tämän velkakirjan alle; — ymmärräthän, että kaikki olemme kuolevaisia."
"Niin — mutta minä en edes voi lukea kirjoitettua, vielä vähemmin sitten nimeäni kirjoittaa."
"Noh niin, eihän se asiaan vaikuta. Voithan sinä piirtää puumerkkisi sitoumuksen alle ja sitten saa kaksi puukhollaria tulla sisään todistamaan puumerkkisi ja että sinä saat rahasi."
Ja kirjanpitäjät tulivat ja näkivät, miten Niilo kankein vapisevin sormin piirsi paperille koukeron, joka oli olevinaan N, ja että hän inspehtorilta otti vastaan viisikymmentä markkaa.
"Jumala siunatkoon inspehtoria…"
Ei kestänyt kauvan ennenkun Niilo oli paluumatkalla kotiinsa. Aimo jauhopussi oli hänellä selässään, vähän ohraa oli hän myös saanut kylvösiemeneksi, ja sitten oli tohtori sanonut, että Hannu tulisi terveeksi, kun hän vaan saa kunnollista ruokaa.
Hih hei! Nytpä ei enää hätää ollutkaan. Helppoa oli nyt kulku kautta risujen ja näreikköjen, vastamäkeen ja alamäkeen, poikki rämeitten ja ryteikköjen. Huh hei! — Niilo rallatteli vanhaa paimenlaulua kulkiessaan.
Ja tuolla mökissä, joka jo häämöitti tummanvihantavien honkien lomitse — sielläkös ilo syntyisi taas! Ja hui hei kajahteli vaan metsä, niin että oravat maiskuttaen pakenivat puiden latvoihin. Mutta salolta kajahtelivat myöskin äänet — mutta raskaasti kuni huokaukset.