Eihän hän voinut katsoa inspehtoria silmiin. Olihan aivan kuin jos hän olisi tullut kerjuulle.
Mutta sitten hän sanoi hitaasti ja puoleksi kysyen:
"Jos inspehtori voisi lainata minulle seitsemänkymmentäviisi markkaa niinkuin mikkeliin asti…?"
"Noh, sinä kai voit antaa jonkunlaiset takeet takaisinmaksusta tahi hankkia tyydyttävät takausmiehet?"
"E-e-nhän minä —"
Sitä hän ei vaan voinut.
"Noh, mutta miten sinä sitten Herran nimessä voit tänne tulla rahoja lainaamaan? Oletko järjiltäsi? Jospa sinä nyt kuolisit ennen mikkeliä — mitä sinä silloin luulet minun saavani noista seitsemästäkymmenestäviidestä markasta? Niin, pitkän neniin. Eikä minulla ole minkäänlaista kultakaivoa, josta ammentaa, sen saat uskoa. Seitsemänkymmentäviisi markkaa ei olekaan tuhkaa vaan näinä kovina aikoina."
Niilo oli jo alkanut melkein toivoa, mutta nyt kihahtivat kyyneleet hänen silmiinsä.
"Voi hyvä, kulta inspehtori! Auttakaa toki köyhää raukkaa! Poika makaa kotona ja kuolee — kuolee tautiin ja nälkään. Voi, rakas, kulta inspehtori! — Hänen tähtensä, — vaan viisikymmentä markkaa!"
Inspehtori istui ja kirjoitti uutterasti — eikä ollut käsi niin kuin hiukan vapisematta, kun hän näki kyyryselkäisen ukon tuolla oven pielessä. Kesti kotvasen, ennenkuin hän vastasi Niilon sydämenpurkaukseen.