Ja Niilo tuli konttooriin, missä tuo mahtava herra istui.
Hän tunsi itsensä niin köyhäksi ja viheliäiseksi, eikä hän edes voinut aavistaakaan, että hän metsänsä tähden oli varakas mies.
Mutta inspehtori Gran, hän sen tiesi, hän. Ja sentähden välkähti hänen silmissään, kun hän näki vanhan uudisviljelijän tuolla oven suussa.
"No, eihän nyt! Hyvää päivää! Eikös se ole Keskijärven Niilo Petter? Etkö luule, että minä sinut tunnen, ukkoseni. Minähän ajoin ohitsesi viime syksynä, kun olin siellä sinun puolellasi metsästämässä. Hyvät olivat lintumaat kulmallasi ja jänön poikaset pylleröittivät siellä kuin olisivat olleet kesyjä."
Niilo tuli inspehtorin ystävällisestä puheesta aivan hämilleen. Nyt hän muisti, että inspehtori Gran ja eräs toinen herra olivat olleet siellä kotona, nyt, kun häntä siitä muistutettiin, mutta ei hän voinut uskoa, että inspehtori sitä muistaisi.
Mutta Gran käski sekä kahvia että viinaa esille ja Niilo joi. Siitä oli kauvan, hyvin kauvan kun se viimeksi tapahtui.
Ja sitten oli niin helppoa saada asiansa sanotuksi, ja inspehtori, hän kuunteli niin ystävällisesti eikä näyttänyt ollenkaan suuttuneelta Niilon suorapuheisuudesta. Hän näytti vaan olevan pahoillaan — hyvin pahoillaan, kun hän kuuli miten asiat olivat huonot tuolla kotona Keskijärven mökissä.
Ja kun Niilo oli lopettanut kertomuksensa kysyi inspehtori säälien:
"Noh, kuinka paljo sinä sitten tarvitset päästäksesi ensi syksyyn?"
Niilo vääntelihe tuolilla ja käänteli lakkiaan hyppysissään.