Vanhat ihmiset muistavat kyllä näitä katovuosia.
Oli juuri kevät tulossa, toista katovuotta elettäessä, kun Hannu tuli
kipeäksi. Oli ollut kylmä talvi monine vaikeuksineen ja puutteineen.
Ja nyt makasi Hannu läähättäen ja polttavankuumana vuoteellaan, eikä
Niilolla ollut edes ruokaa hänelle antaa.
Oi, Herra Jumala, olisipa hänellä ollut edes sen verran, että olisi voinut hankkia vähän jauhoja ja ehkenpä vähän lääkkeitä tohtorilta. Mutta nyt oli maaverokin maksettava — ei ollut rahoja siihenkään. Ja lainata rahoja näihin aikoihin, se ei ollut helpointa se.
Jos hän — jos hän sittenkin koettaisi! Nythän oli Hannun henki kyseessä. Ehken oli tuolla kirkonkylässä joku armelias ihminen. Ja niin hän lähti matkaan, pitkin, raskain askelin.
* * * * *
Niilosta oli vaikeata saada asiaansa sanotuksi — sanat takertuivat kulkkuun. Ja vielä vaikeammalta tuntui kun kaikkialla tuli sama vastaus — ei — ei.
Voi — ajatteles, jos Hannu siellä maatessaan kuolee!
Niilon rohkeus oli aivan katoamaisillaan. Mutta silloin oli eräs, joka kehoitti häntä menemään inspehtori Granin luo, joka äskettäin oli muuttanut tälle paikkakunnalle etelästäpäin. Hän oli hyvä mies ja ehken hän auttaisi.
Gran oli metsänostaja.
Hän oli jo tehnyt hyviä kauppoja täällä päin, vaikkei vielä sen enempää hänen ahvääreistä tiedettykään. Mitä suurta on, se tapahtuu kaikessa hiljaisuudessa.