Kun poika tuli maailman ilmoille, oli hänen äitinsä metsässä polttopuiden haussa ja sillä matkalla syntyi Niilo, korkean kuusen juurella.
Ihmiset kertovat yhä vieläkin, että Niilon äidillä oli paitse poikaa muassaan aika halkotaakka, kun hän tuli kotiin. Ja se on varmaa, ettei äiti koskaan siitä matkasta kipeäksi tullut.
Metsä lauloi kehtolauluja Niilolle; metsä tuuditteli häntä kun hän itki; metsä teki hänet terveeksi ja vahvaksi. Isä ja äiti elivät arkielämäänsä kotona. — Niilo, hän istui itsekseen ja tähysteli metsänrantaan. Hän ihmetteli mitähän tuolla salaperäisessä pimennossa olikaan. Ja kun hän oli tullut niin vanhaksi, että hän voi käydä lehmiä paimentamassa, samoili hän metsässä aamusta iltaan, iloiten kaikesta uudesta, ihmeellisestä, minkä hän näki.
Ja vuodet vierivät nopeasti, toinen toisensa perästä, ja Niilosta tuli mies. Hän oli kahdenkolmatta-vuotias kun hän meni naimisiin. Pekka-ukko oli vanha ja raihnainen ja Kaisa-äiti, hänen eukkonsa oli kuollut pari vuotta sitten. Niilo tarvitsi vaimoväkeä talossaan eikä hän olisi voinut saada toista sopivampaa kuin Liinan, Ortin-Erkin tyttösen. Hänkin oli kasvanut uudistalon yksinäisyydessä ja yksinäisyys oli tehnyt hänet raskasmieliseksi.
Ei siitä paljon hyväilyjä ja monia sanoja seurannut.
Mutta kun Liina kuoli annettuaan hengen pienelle poika pahaiselle, silloin tuntui Niilosta niin kummalliselta. Olipa siinä sittenkin jotain, joka nyt katkesi — vahva side, joka meni rikki.
Ja sitä hellyyttä, jota hän oli sisussaan pidättänyt itse siitä tietämättä, sitä hän nyt pojalleen tuhlasi.
Niilo oli ovela metsämies, ja kun Hannu, hänen poikansa, oli niin isoksi kasvanut, että kykeni metsäpolkua tallustamaan, otti Niilo hänet mukaansa. Hän opetti häntä tuntemaan joka jäljen maassa, joka äänen metsässä, hän neuvoi hänelle jänön juoksun ja metson lennon.
Hannu ja Niilo olivat melkein enemmän kaksi veljestä kuin isä ja poika. Ja tuo pienehkö, harmaa mökki tuolla mäellä, korkeitten koivujen ympäröimänä, ja nuo pienet peltosarat, joitten perkkaaminen kivisessä maaperässä oli kysynyt hikeä ja vaivaa — oli tosiaan kummallista, miten oli toista täällä kuin muualla.
Mutta sitten tuli kovia vuosia. Lumi ei sulanut ennenkuin juhannukseksi, ja sitte paahtoi aurinko niin kuumasti, että kaikki kuihtui ja lakastui. Vaikeata oli täällä silloin kuin syötiin pettua ja olkileipää rukiin sijasta.