Ja Pikku-Hannu kuljeskeli enimmäkseen yksin, tuumaili ja mietiskeli. Anna-Liisa voi häntä joskus oikein säikähtää. Hänellä oli tapana tulla hiipiä äitinsä rinnalle, samoin kuin silloin kun hän oli pieni, pieni paitaressu, ja hyväillä häntä. Ja yhtäkkiä, häntä hyväillessään, hän työkkäsi hänet luotaan ja kysäsi: "Tulisitteko äiti hyvin pahoillenne, jos minä kuolisin?" — "Sinä et saa semmoisia ajatella", oli äidillä silloin tapana vastata. Ja sitten hän hiipi ulos, ja käyskenteli yksin kotvasen aikaa metsässä.
Anna-Liisa ja Hannu läksivät juhannuspyhiksi kirkolle. Pikku-Annan ja Pikku-Hannun piti olla kotona, ja Annan piti seurata veljeään paimeneen päästäkseen olemasta yksin kotona koko päivän.
Kun pyhät olivat lopussa ja Anna-Liisa ja Hannu olivat kotimatkalla, näkivät he, miten vaalea savupatsas kohosi taivasta kohden siltä taholta missä Keskijärven talo oli. Oi, Herra Jumala — entäs jos lapset tuolla kotona olisivat päästäneet tulen irti!
Sekä Anna-Liisaa että Hannua painosti hirveä kauhu, muttei kumpikaan uskaltanut virkkaa mitään. Läähättäen kiiruhtivat he kotiin päin. Lapset — lapset! — Ei mutta nyt! Ilma oli polttavan kuuma ja käryinen. Käänny Jumalan tähden takaisin! Käänny takaisin apua noutamaan! Metsä palaa! Kellertävän-valkea savu täyttää ilman ja ylt'ympäri kuuluu kohinaa ja suhinaa — pauketta ja rusketta kuni myrsky raivoisi. Kulovalkea!
Liisa ja Hannu juoksevat, niin että hiki virtoina valuu, kirkonkylää kohti. Puolitiessä tulee heitä vastaan miehiä kirveet ja kuokat olalla ja eväskontit selässä. — Metsäpalo!
Ja siinä tehdään työtä päivät ja yöt — yöt ja päivät ja tulimeressä, on kuni taistelisivat jättiläiset siellä — sellainen on kohina ja pauhina, suhina ja sihinä.
Mutta kantojen ja tukkien vielä palaessa ja kärytessä juoksevat Liisa ja Hannu mustaksi palaneitten aavikoitten yli kotiin päin, mustina, nokisina, repalaisina.
Oi, Jumalan kiitos! Tuossahan seisoo tupa aivan koskemattomana!
Mutta kaikki on niin hiljaista ja äänetöntä. — Missä lapset ovat?
Hannu hyökkää tupaan. — Kaikkialla elotonta!