Kun metsä kuolee.
On kuin kansa täällä päin olisi taikatempuilla lumottu.
Iloisuus on kadonnut. Viulu riippuu tomuisena ja virittämättömänä seinällä; — tanhualla, missä ennen kesäiltoina karkeloitiin, vallitsee kuolonhiljaisuus. Nuoret ovat kahdenkymmenenvuotiaina ikäloppuja. Talvisen takkavalkean sadut ja laulut ovat vaienneet eivätkä paimenpojat enää koskaan näe metsän-impiä ja Manalan väkeä metsissä ja vaaroilla.
Nyt puhutaan vaan rahoista ja niiden ansaitsemisesta. Sahayhtiöitä kiroillaan ja iloa haetaan viinapullosta.
Mutta ilo on kateissa.
Joskus puhellaan metsästäkin. Metsästä, joka on hakattua, raiskattua, tapettua. Ja rahoista, jotka metsä antaa.
Mutta vielä elävästä salometsästä, jossa isä ja isoisä ja hänen isänsä ennen häntä elivät ja kuolivat taistellen karun luonnon kanssa, — jossa he kuulivat taikalaulujen vuorista ja järvistä kajahtelevan ja näkivät metsän-impien ruhtinattaren valkaisevan hopeitaan juhannusyön himmeässä valossa — he eivät enää huoli. Se on kuollutta heille.
Ilo on kuollut. Henki on poissa. Ihmiset muuttuvat työkoneiksi sahayhtiöitten palveluksessa.
Ja kohta on metsäkin mennyttä.
Voi sitä, voi ja vielä kerran voi metsänraiskaajia, voi metsän murhamiehiä!