Se on nyt noitien lumooma, kansa.
Vaivoja, hikoilemista, vuosikautista raatamista ja ahertamista — sitä he voivat kestää. Vilua ja nälkää he voivat kärsiä — mutta kullan taikakiiltoa he eivät sietäneet. Nyt on raha yksinvaltiaana Jumalan ihanimmassa maassa.
Sentähden huokailee harveneva metsä niin syvään; — kuuluu siltä kuin jos se itkisi ja vaikeroisi.
Mutta kansa ei sitä kuule.
Ennen oli kuulo tarkka ja silmä terävä; — nyt on kulta tehnyt korvat kuuroiksi ja silmät hämärtäviksi.
Kansa ei huomaa että se kirves kädessä hankkii omaa perikatoaan.
Mutta päivä on tuleva, jolloin se herää.
Päivä on tuleva, jolloin ei likaisten setelien kahina voi korvata honganlatvojen huminaa — ei kullan kiilto korvata auringon loistetta honkien ruskottavilla rungoilla — jolloin ei viina korvaa menetettyä nuoruudenriemua.
Kirotut olkoot silloin metsänhaaskaajat! Voi niitä, jotka ovat kansalta vieneet sen arvokkaimman omaisuuden! Voi niitä, jotka ovat kuolettaneet sen pyhimmät ja kauneimmat tunteet; — jotka ovat varastaneet tuhansien ja vieläkin tuhansien ihmisten nuoruudeninnon, terveyden ja hengen!
Sadoilta ja tuhansilta tahoilta kaikuvat silloin sadatukset ja kiroukset varkaille — murhamiehille — metsänraiskaajille.