Mutta kun kelloa oli ensi kerran soitettava, niin se halkesi. Ja kun se oli valettu uudelleen ja taasen pantu paikoilleen, heilui tapuli niin arveluttavasti, ettei nykyään uskalleta kelloa käyttää muuhun kuin läppäämiseen.
Ihmiset kuiskuttavat, ettei Eklundin kello tahdo soida, sentähden että se on verirahoilla ostettu.
* * * * *
Näitä ja monta muuta juttua kerrotaan pitäjässä köyhästä talonrengistä, joka viekkaudella ja epärehellisyydellä hankki itselleen rikkautta ja valtaa; roisto-Eklundista, patruunasta, joka möi sielunsa yhtiön rahoista.
Eikä yksikään, eivät edes ruotulaiset, jotka kulkevat kylästä kylään, eläen kanssaihmisten armeliaisuudesta, kadehti häntä.
Hän kuoli, istuessaan kassakaappinsa edessä, vanha nahkakukkaro kädessä.
Ja nyt ovat hänen rikkautensa hävinneet kuni akanat tuuleen. Ei ole tähdettäkään jäljellä noista kootuista miljoonista. Kun tunturilainen sanoo Eklundin nimen, niin seuraa sitä kirous tahi sadatteleminen ja kello, jonka Eklund kirkolle lahjoitti, se ei kutsu kansaa Jumalan huoneeseen, vaan julistaa tulipaloa ja onnettomuutta kun se vaan soi.
Perintölä.
Ihmiset kertovat että Perintölässä kummittelee.
Se, jonka syysiltana täytyy kulkea siitä ohi, kiiruhtaa aina askeliaan tavallista enemmän, ja paimenpojat arvelevat ja tutkistelevat kotvan aikaa, ennenkun he uskaltavat hiipiä päärakennuksen särkyneistä ikkunanruuduista sisälle tirkistämään, nähdäkseen, jos siellä mitään piilee. Ja jos he silloin saavat kuulla pienimmänkään rasahduksen, juoksevat he täyttä kurkkua huutaen metsään — luullen nähneensä itse pirun ja koko hänen joukkueensa perässään.