He elivät omaa elämäänsä tuolla Perintölässä. Iisakki-vanhus ja Liina, hänen vaimonsa, olivat muuttaneet porstuakamariin, niin että Pekka jäi kahden kesken Eveliinan kanssa pirttiin asumaan. Ei siellä koskaan äreätä sanaa kuulunut. Pekka, joka voi olla niin rajuluontoinen ja tuittupäinen, oli nyt leppeä ja sopuisa.
Siihen aikaan oli kuin jos aurinko olisi ainiaan Perintölään paistanut.
Sarkojen lukumäärä kasvoi ja alaltaan ne yhä suurenivat, Pekka kun niitä jänteville käsineen raivasi. Tuvassa oli kaikki niin siistittyä, hienoa ja puhdasta — geraniot ja pelargoniat ikkunoissa olivat niin vihreät ja rehevät — permanto oli aina valkoinen ja kirkas — maitopytyt, jotka olivat kallellaan porstuassa kuivamassa, kiilsivät melkein hopealta. Niin, Eveliinalla oli taito hankkia valoa ja iloisuutta ympärilleen. Ja vuosi häitten jälkeen tuli siellä vielä valoisampi. Silloin tuli Selma maailmaan.
Pekka ei tiennyt koskaan ennen tarttuneensa pieneen lapseen. Tuskin oli hän semmoista nähnytkään. Mutta kun hän nyt näki tuon pikku olennon, joka makasi Eveliinan vieressä, ei hän voinut olla ottamatta sitä tanakoille käsivarsilleen ja puristamatta sitä hellävaroin rintaansa vastaan. Kun hän sitten oli laskenut Selman takaisin, seisoi hän kauvan, kauvan aikaa ja katseli heitä kumpaistakin, — katsoi, katsoi, kunnes kyyneleet silmiin puhkesivat. Silloin suuteli hän Eveliinaa ja juoksi ulos — juoksi laulaen ja rallattaen aidan vierttä — naapurikylään onnestaan kertomaan.
Nyt — niin nyt hän oli saanut jotain, jonka edestä hänen tuli elää — nyt hän oli tekevä työtä niinkuin ei koskaan sitä ennen. Perintölästä oli tuleva pitäjän paras talo! Ja sehän oli aivan paikallaankin — koska pitäjän kaunein tyttö oli sen saapa. — — — Hih, hei, kuinka aurinko paistoi ja miten linnut visertelivät tänäpänä vaikka olikin kesä enemmän kuin puolitiessä. Pekan täytyi nauraa ääneensä. Totta tosiaan, hänestä tuntui kuin jos olisi muuttunut lapseksi uudelleen. — — — Semmoinen pieni tyttönen! — — — Tummansiniset silmät — Eveliinan silmät! Samat, jotka aina näyttivät katsovan kauas tulevaisuuteen. Suu niin pieni ja punainen, posket niin pyöreät ja terveet. Jumalani, kuinka onnellinen hän oli! Se oli hänen lapsensa, hänen oma pieni, pieni lapsukaisensa — hänen ja Eveliinan. La-la-la lauleli hän pyrkiessään vasta mäkeen Sarvilammin salolle. Ja vastapäätä olevasta vuoresta vastasi kaiku niin pitkään ja kumeasti. — — — Se kuului melkein huokaukselta. — — —
* * * * *
Mutta vuodet kuluvat nopeaan kun onnessa elää. Ja kun tulee pimeään oltuaan kirkkaassa päivänpaisteessa niin koskee silmiin.
Pekan tukka muuttui harmaaksi ja hänen otsansa yhden talven kuluessa ryppyiseksi.
Eveliinan terveys ei koskaan ollut niin varsin kehuttava ollut. Mutta sitten alkoi tuntua niin kummalliselta. Ennen oli hän aina ollut iloinen ja virkeä kuni sirkkunen — nyt hän tunsi itsensä niin väsyneeksi, niin väsyneeksi. Ja kun lian joskus tahtoi laulaa niinkuin ennen, niin hänen täytyi keskeyttää kesken laulamisen — pisti niin rintaan. Syksymmällä alkoi hän yskiä — lyhyttä, kuivaa yskää. Mutta eihän kukaan voinut uskoa sitä vaaralliseksi. Hänen poskessahan punoittivat niin kauniisti ja hänen silmänsä loistivat kuni muinoin, kun hän oli "Kaunis-Eveliina". Pekka koki rauhoittua — mutta povessaan tunsi hän kalvavaa tuskaa. Vihdoin päätti hän käydä lääkärin puheilla — ilman että Eveliina siitä tiesi. Sillä hän ei koskaan olisi tahtonut, että hän tuhraisi rahoja semmoisiin. —
Vaikeata oli Pekan tulla kotiin. Hän tiesi nyt, että ruusut Eveliinan poskilla olivat kuolon merkkejä — että silmäin loiste oli kuumeen hehkua. Ja lääkäri oli sanonut, ettei hän, Pekka, saanut näyttää suruaan Eveliinalle, ei edes antaa hänen aavistaa millainen hänen tilansa oli. — — —