Kun Pekka tuli kotiin, valehteli hän ensi kerran elämässään Eveliinalle. Hän sanoi, että hän oli käynyt erässä naapurikylässä kysymässä neuvoa tietäjä-ämmältä ja tämä oli sanonut, että Eveliina kyllä paranisi kunhan kevät tulisi, — Pekka tukahutti nyyhkytyksen, sillä tohtori oli sanonut, että kevät juuri on Eveliinan vaarallisin aika.
Ja niin meni talvi menojaan — pitkä, raskas talvi kovine pakkasineen ja isoine lumikinoksilleen. Evelina oli nyt alituiseen lepuulla — odottaen kevättä, jolloin hänen vaivoistaan tulisi loppu. Pekka ei ollut voinut ryhtyä mihinkään työhön — hän kierteli metsiä ja viritteli ansoja ja karhunlavoja. Mutta kun hän oli kotona näytti hän reippaalta ja iloiselta.
Kevät tuli — lämmin ja ihana kevät pitkän talven jälkeen. Aurinko paistoi, linnut visertelivät, koivut työnsivät lehtä. Ja Eveliina näytti saavan enemmän voimia päivä päivältä. Näytti siltä kuin jos lääkärin ennustus ei toteutuisikaan ja Pekka jo iloitsi, että hän vielä kerran saisi nähdä Eveliinan terveenä ja reippaana.
Silloin tuli isku — niin nopeaan — niin odottamatta, että se oli melkein musertamaisillaan Pekan. Vähää ennen juhannusta kuoli Eveliina — niin tyynesti ja hiljaa kuin lapsi, joka nukahtaa äitinsä käsivarrelle.
* * * * *
Niin oli nyt Pekka kahden kesken Selman kanssa Eveliina haudattiin kaikessa hiljaisuudessa eräänä pyhänä ja kaikki ihmiset koko pitäjässä siunailivat sitä Pekan kitsautta kun hän ei edes tarjonnut niin kahvitilkkua hautauksen jälkeen. Niin paljon hänen toki olisi pitänyt kunnioittaa vaimoaan. "Mutta leskimiehen suru on kuni sysäys kylkeen — niin molemmathan ne ovat helposti haihtuvia kipuja" — tuumittiin.
Mutta Pekka antoi ihmisten juoruta miten vaan tahtoivat. Niinkuin Eveliinan sairauden aikana, niin kierteli Pekka nytkin metsiä — nythän ei ollut luvallinen aika, niin ettei hän voinut vetää metsästämistä syyksi siihen — mutta hän puhui siitä että salo-niittyjä oli tarkastettava ja että korteikkoja oli hirviltä ja metsistyneiltä poroilta suojeltava. — Talo oli melkein hunningolle joutumaisillaan.
Ja kun hän iltasin tuli kotiin vietettyään koko päivän metsässä, silloin oli hänellä tapana istuutua, Selma sylissään, ja ääneti katsella häntä — katsella ja katsoa kunnes tyttönen melkein pelästyi ja alkoi itkeä.
Kesti melkein vuoden, ennenkun Pekalta tuli oikeata työtä tehdyksi. Mutta kun hän kerran oli alkanut, niin oli kuin jos työ olisi auttanut häntä unhoittamaan surunsa. Ja kun hän väsyneenä ja lopen uuvuksissa tuli uudispellolta kotiin, oli Selma aina ovella ja otti hänet vastaan — olipa melkein kuin jos Eveliina ei olisi kuollutkaan, vaan olisi jälleen nuoristunut.
Vuodet vierivät ja Selma kasvoi ja varttui. Ja Pekka oli tullut entiselleen, semmoiseksi kuin hän oli ennen suurta suruaan — vaan paljon vanhemmaksi. Nauraa ja laskea leikkiä hän kumminkin taisi, ja hän oli tyytyväinen itseensä. Sillä hän oli kuolettanut surunsa työllään eikä sittenkään unhoittanut Eveliinaa; hän oli tehnyt ison, raskaan päivätyön ja nyt hän vaan ikävöi — tyyntä, kirkasta iltaa — — — ikävöi levätäkseen.