Täällä he syntyivät, täällä he elivät vapaata ihanata elämäänsä kaukana kaiken maailman hyörinästä ja pauhusta… Hallan jättämiä tähteitä he vaan auhdosta pellostaan talteen korjasivat, sotkivat pettua leipään, sen he tekivät kyllä, mutta se ei käsivarsia herpaissut eikä silmien terävyyttä tylsistänyt — he olivat karaistua, voimakasta sukupolvea.
Ja päiväinen oli heidän mielensä ja laulut asuivat heidän huulillaan ja metsä oli heidän kotinaan ja heidän lietenään, se korvasi ruuan ja vaatteet.
Sadut lyhensivät talvi-illan ja rukin hyrinä säesti raikashuulista laulua. Ei ollut koskaan saduista puute eikä lauluistakaan. Siitä piti kyllä metsä huolen.
Sillä auringonsäteet; jotka tulivat pitkien matkojen päästä, ne kertoivat juttujaan hongille ja hongat kuiskuttivat aurinkoisia satujaan ihmisten lapsille.
Kun tuli äänetöntä ja pimeiltä ympäristössä — silloin juohtuivat aurinkoiset sadut mieleen, He tulivat kuni itsestään — ei kukaan tietänyt mistä.
Tämä on iso-isän kaunein satu — satu Päivölästä.
Oli kerran mies, joka kuljeskeli alati vaan haaveksien. Sekä maatessaan että valveilla ollessaan näki hän unta, ja unet olivat valoisia, ja kauniita. Mutta se mies oli onneton, sillä hän tiesi kaiken valoisan ja kauniin olevankin vaan unta. Ja sentähden meni hän metsään saadaksensa olla yksin.
Mutta metsässä ei kukaan saa olla yksin, sillä siellä asuu tuhansia olentoja. He asuvat sammalikossa, ja kanervikossa — he istuvat puitten oksilla kiikkumassa ja ovat piilosilla mättäitten välissä. Ja siellä asuu metsänimpiä ja siellä asuu vuorenpeikkoja. Ja metsänimmet ovat valkeita ja vuorenpeikot mustia. Metsänimmet hallitsevat metsässä kesäöinä, kun aurinko riippuu kuni kultainen pallo pohjoisella taivaalla hiukkasen tunturihuippuja ylempänä ja ilma värähtelee lämpöä ja elämää. Mutta kun syksy tulee ja henkii kosteutta, pimeyttä ja pakkasta maille ja mantereille, silloin hiipivät peikot esiin pimeistä piilopaikoistaan — riuhtovat lehvät puista ja levittävät valkoisen harson yli rämeitten ja soitten. Ja kun sitten myrsky ja rajuilma pahimmillaan pauhaavat, silloin panevat peikot toimeen aimo kekkerit, silloin katkiavat satavuotiset puut kuni oljenkorret ja metsän jättiläiset sortuvat juurineen maahan. Silloin ulvovat peikot ilosta.
Mutta, kohta tulee taas kevät ja kesä ja peikot pakenevat valon lapsia. Silloin kaikuu metsä raikasta naurua, kutsuhuutoja ja tiukujen kilinää. Lauhkeat kesäiset tuuloset humisevat hiljaa puitten vihannoissa, tuoksuvissa latvoissa. Siitä syntyy suloinen soitto — niin vienosävelinen ja puhdassointuinen, että peikot vapisevat pelosta kaukaisissa kallionrotkoissaan.
Mutta kerran pääsivät peikot kumminkin Päivölän ainokaisiksi herroiksi.