"En suinkaan tahdo väittää, että hän on mies… Allah on liiaksi suuri voidakseni häntä määritellä", vastasi tyttö vakavasti.
"Ja sitäpaitsi", lisäsi hän, "hunnun käyttäminen ei muuta ole kuin vanha tapa, jota tulee kunnioittaa, vaan jota en yhdistä uskontoon. Emmehän sitä muuten käytä kaikkien miestenkään seurassa. Jos joskus tulisin Länsimaille, niin luulenpa että esiintyisin kadullakin ilman huntua. Mutta täällä se olisi loukkaavaa ja sopimatonta."
Kuljettuamme kappaleen matkaa metsässä, virkkoi tyttö: "En minä ihan varmasti tunne tietä itsekään, mutta arvelen toki osaavani kotiin."
Oi kuinka toivoin, että hän ei olisi osannut! Mielelläni olisin harhaillut hänen kanssaan vaikka koko ikäni pitkin Jemenin mantereita.
Ääneeni lausuin: "Mutta olittehan toki, kuni oikea muselmani ainakin, rukoillessanne kääntyneenä pyhää majaa kohti Mekassa? Ja tietänette siis ilmansuunnat?"
"Sekä Itä että Länsi kuuluvat Jumalalle. Mihin hyvänsä katseenne käännättekin, niin olette löytävät Hänen kasvonsa. Hän täyttää maailman kaikkisuuden äärettömyydellään ja viisaudellaan."
Yllämainitun koraaninvärsyn lausui hän arabiankielellä. Ja nytkin havaitsin hänen ääntävän eräät seemiläiset kurkkukerakkeet vienommin, kuin mitä tavallisesti olin kuullut alkuasukkaiden suusta. Ilmaisin siis arveluni, että hän ei ollut syntyisin siltä seudulta maata.
"Oo, en ole arabialainen," vastasi tyttö. "Olen turkkilainen! Lapsuuden kotini rantoja ovat Bosporin laineet huuhdelleet… Olen kotoisin Konstantinopolista."
Tähän asti kainossa äänessään värähti hiukkasen osmaanilaista kansallis-ylpeyttä, joka teki sen vieläkin soinnukkaammaksi, mutta pian se pehmeni jälleen ja sitten hän näkyi vaipuvan unelmiin.
"Olen jo kuitenkin ollut useampia vuosia Adenissa", jatkoi hän hetkisen vaitiolon perästä. "Asun täällä äitini kanssa."