Pian jo löysimme maantielle ja aloimme lähestyä kaupunkia. Huomasin kauniin kumppanini olevan erittäin hilpeän ja nerokkaan sekä hyvin sivistyneen naisen, joka kuitenkin oli pysynyt niin herttaisen naisellisena, puhtaana itämaan helmenä. Ja vaikka hän oli lämpimästi uskonnollinen, harras islamin tunnustaja, esiintyi hän hyvin suopeana ja suvaitsevana, jopa vapaamielisenäkin. Silmiinsä tuli usein haaveileva ilme, jonka tuo kateellinen huntu, peittäen muun osan kasvoistaan, teki niin omituisen salaperäiseksi.
Hänen uskontonsa oli lempeätä ja ylevää. Hän otaksui, että kaikki ihmiset — nekin, jotka eivät ole tunnustaneet puhdasta oppia — pääsevät paradiisiin. "Jumala kyllä ymmärtää luotunsa," sanoi hän.
Päästyämme asuntonsa edustalle, hän virkkoi: "Voitte tulla sisälle! Juomme kupin kahvia — ette te europalaiset osaa valmistaa sitä oikealla tavalla! Äidilläni lienee juuri valmiina."
Muhammedilainen nainen kutsui minua asuntoonsa!
Minä siis menin.
Talon vanha palvelija, joka tuli avaamaan porttia, oli vähällä pudottaa avaimen ja mutisi kauhuissaan hampaidensa välissä rukouksen, nähdessään toverini tuovan muassaan frankkilaisen miehen. Muutamat sanat nuorelta emännältään hänet kuitenkin rauhoittivat.
Piha oli aistikkaasti koristettu kukkaistutuksilla ja muilla kasveilla.
Pari korkeata palmupuuta kohosi sen keskellä.
Astuessamme sisään, virkkoi oppaani ensin äidilleen jotakin omalla kielellään, josta en paljoa ymmärtänyt, ja suudelmaan tätä, esitti hän minut europalaisena efendinä, jonka oli pelastanut eksymästä metsään ja joutumasta leijonille aamupalaksi. "Jos nimittäin teidän englantilaisten kanuunat siellä linnoituksessa eivät ole niitä kaikkia pelottaneet pois näiltä seutuvilta," lisäsi hän nauraen.
"Oo, olen hyvin pahoillani, että ne pelottavat teidän leijonanne… mutta suokaa anteeksi, en ole englantilainen. Olen suomalainen."
"Ah, suomalainen! Ejvallah! Olen kuullut Suomesta… se pieni maa siellä kaukana pohjoisessa!.. Niin, tuossahan on kartta … Millaista on suomenkieli?"