Nuo mustat silmät häikäistyisi talven valkolunta,
ei loihdi niille sulojansa kuollut luomakunta;
ei syttynyt oo niiden palo Suomen kankahilla,
et ole piennä ailakoinut nurmen kanervilla.
Ei revontulten roihua oo katseen säihky kumma,
sun sysimusta tukkasi ja iho valkotumma
ei sietää voisi Suomen syksyn hyydyttävää hallaa.
Ei kesätaivaan tähtilöitä ole pohjolalla.
Sä muistat kotis kuutamon, kun valolehtosissa sen tyynin ikikesän öin sä uinuit unelmissa. Sä sinne jälleen ikävöit, pois etelääsi halaat, sä sieltä tulit, tenhotar, sä sinne myöskin palaat.
Vienoa kaipuuta
Kun Suomen hongat humisee, mun kaiho valtaa mielen:
mä huo'ahdan, kun huminansa tunnen taikakielen
ja tunteitani immellein en sanoiks saata luoda,
en kotikuusen kuiskehia tuttavikseen tuoda.
Jos suomeks tunnen, yksin tunnen, vierahana hälle,
ei helläkään voi sydämensä sykkiellä tälle.
Sä, tumma impi etelän, et tunne Väinön kieltä:
jos sanat voinkin tulkita, en henkeä, en mieltä.
Itämainen tunnelma
Minareetista kuuluvi huuto nyt ja he hurskaasti polvistuu, he lankeevat maahan ja nousevat taas. Mun kaihoni uudistuu.