Kun toden tuima viima jo toisen taittelee, niin valheen velhovaippa viel toista verhoilee.
Eevan omena
Kera Eevansa Aadami Eedenin ilopuistossa kukkia poimi, hepä heelmiä söivät ja riemuitsit, oli ainoa heillä se toimi.
Puu kasvoi kaunehin keskellä maan,
joka tietojen omenat kantoi;
sitä käärme se kiipesi katselemaan
ja hän neuvoja Eevalle antoi.
Tämä omenan otti ja halkasi sen, sai Aadami osuutensa: jopa lempi se heräsi, viidakkoon ujo lymysi Eevoinensa.
Haaremin helmi
Näin, käyskellen Bosforin rannoilla, odaliikin hurmaavan siellä: oli kasvonsa verhotut hunnulla, vaan se tuulahti syrjähän tiellä!
Se syrjähti hetkeksi, hetkeksi vain,
oli oikku se rohkea kyllä…
Vain hetkisen haaremin helmeä sain
mä ihailla ihmettelyllä.
Ja katsaus silmistä kaihoava,
mi tuikkivat tuntehen tulta —
sysikutrit ne kaarteli kulmansa, —
vei rinnasta rauhani multa.
Kun samettiripsensä tuuhat ja sulovartalon solkien alla ma muistan ja hehkuvan katseensa, saa kaihojen tunnelma vallan.