"Älköön siitä Shippeitaro kuulko hiiskuvammekaan! Älköön kuulko Shippeitaro!"
Kaunis täysikuu valaisi säteillään tätä kamalaa näytelmää, jota nuori soturi katseli kummastuksella ja kauhulla. Kun puoliyön aika oli ohitse, hävisivät aavekissat ja kaikki oli hiljaista jälleen.
Loppu yötä kului häiritsemättä, ja nuori mies nukkui sikeästi aamuun asti. Hänen herätessään oli aurinko jo korkealla taivaalla, ja hän kiirehti lähtemään yöllisen seikkailunsa näyttämöltä. Aamun kirkkaassa valossa hän pian keksi jälkiä polusta, joka edellisenä iltana oli ollut näkymätönnä. Tätä seuratessaan huomasi hän suureksi ilokseen, että se ei, kuten hän oli pelännyt, vienytkään takaisin siihen metsään, jonka läpi hän eilen kulki, vaan päinvastaiseen suuntaan avonaista kenttää kohti. Siellä hän näki pari kolme mökkiä erillään toisistaan, ja vähän kauempaa hän erotti kylän. Nälän ahdistamana hän kiirehti minkä jaksoi kylää kohti, mutta silloin hän kuuli naisen kovalla äänellä valittavan ja rukoilevan apua. Tuskin olivat nämä hätähuudot kaikuneet soturin korviin, kun hän jo unohti nälkänsä ja kiirehti lähimpään mökkiin asiaa tiedustelemaan ja, jos mahdollista, tarjoamaan apuaan.
Ihmiset kuuntelivat hänen kysymyksiään, mutta pudistaen surumielisesti päätään he vakuuttivat, että kaikki apu oli turhaa. "Joka vuosi", sanoivat he, "vuorenhenki vaatii uhrin. Aika on nyt tullut, ja juuri tänä yönä se nielaisee ihanimman neitosemme. Tämä on itkumme ja valituksemme syynä."
Ja kun nuori soturi kummissaan kyseli enemmän, kertoivat he hänelle, että auringon laskiessa uhri asetettaisiin jonkinlaiseen laatikkoon ja vietäisiin samaan raunioittuneeseen temppeliin, missä hän oli viettänyt yönsä, ja sinne se jätettäisiin yksinään. Aamulla olisi tyttö hävinnyt. Niin oli käynyt monena vuonna, ja niin kävisi nytkin: sitä ei voinut auttaa. Nuoren soturin kuunnellessa tätä puhetta täytti hänet palava halu pelastaa neitonen. Raunioittuneen temppelin mainitseminen oli tuonut hänen mieleensä hänen eilisiltaisen seikkailunsa, ja siksi hän kysyi väeltä, olivatko he koskaan kuulleet Shippeitaron nimeä ja tiesivätkö he, ketä tai mitä sillä tarkoitettiin. "Shippeitaro on voimakas ja kaunis koira", kuului vastaus. "Sen omistaa ruhtinaamme lähin mies, joka asuu vain vähän matkan päässä täältä. Usein näemme sen seuraavan isäntäänsä, ja komea ja reipas eläinpä se onkin."
Nuori ritari ei jäänyt tekemään enempiä kysymyksiä, vaan kiirehti Shippeitaron isännän luo pyytämään tätä lainaamaan hänelle koiransa yhdeksi yöksi. Omistaja ensiksi vastusteli, mutta vihdoin suostui luovuttamaan Shippeitaron ehdolla, että se tuotaisiin takaisin seuraavana päivänä. Riemuissaan menestyksestään nuori soturi vei koiran mukanaan.
Sitten hän riensi tapaamaan onnettoman neitosen vanhempia, pyytäen heitä pitämään tyttärensä sisällä huoneissa ja vartioimaan häntä huolellisesti, kunnes hän palaisi. Asetettuaan Shippeitaron neitosta varten valmistettuun laatikkoon ja kuljetettuaan sen muutamien kylän nuorten miesten avulla raunioittuneen temppelin edustalle, hän laski laatikon sinne. Nuoret miehet kieltäytyivät viipymästä hetkeäkään kummituspaikalla, vaan kiirehtivät alas vuorelta kuin kokonainen joukko peikkoja olisi ollut heidän kintereillään. Ilman muuta toveria kuin koira jäi nuori soturi odottamaan, mitä tapahtuisi.
Puoliyön aikaan, kun kuu oli kohonnut korkealle taivaalle valaen hohdettaan vuorelle, saapuivat aavekissat jälleen. Tällä kertaa oli niillä keskellään suuri musta kolli, kaikkia muita hurjempi ja hirvittävämpi, ja tämän nuori soturi helposti tunsi itse hirvittäväksi vuorenhiideksi. Tuskin se oli huomannut laatikon, kun se alkoi tanssia ja hyppiä sen ympäri, ulvoen toveriensa säestämänä voitonriemusta ja kamalasta ilosta. Kylliksi kauan ivattuaan ja ärsytettyään uhriaan se tempasi laatikon kannen auki.
Mutta tällä kertaa kohtasi se vertaisensa. Urhea Shippeitaro syöksähti kollin kimppuun, iski siihen hampaansa ja piti sitä kiinni, kunnes nuori soturi yhdellä ainoalla oivallisen miekkansa iskulla kaatoi sen kuoliaaksi jalkojensa juureen. Muut kissat taasen ällistyivät niin, etteivät voineet paetakaan, vaan jäivät tuijottamaan johtajansa ruumista, saaden nopeasti surmansa ritarin säilästä tai Shippeitaron terävistä hampaista.
Tuhansin kiitoksin vei soturi koiran takaisin sen isännälle, kävi kertomassa tytön isälle ja äidille, että heidän tyttärensä oli pelastettu, ja ilmoitti kylänväelle, että hiisi oli vaatinut viimeisen uhrinsa, eikä sen koommin heitä häiritsisi. "Tästä kaikesta saatte kiittää urhoollista Shippeitaroa", sanoi hän jättäessään heidät hyvästi, ja jatkoi matkaansa etsiäkseen uusia seikkailuja.