Vietin illan kauppiaiden parissa kertoen heille tarinani toistamiseen niiden huviksi, jotka eivät olleet sitä vielä kuulleet. Olin hillittömän iloinen nähdessäni pelastuneeni mainitsemastani vaarasta. Arvelin näkeväni unta ja voin tuskin uskoa, että olin säästynyt uhkaavasta tuhosta. Kun vihdoin pääsin kotiin, jakelin runsaita almuja köyhille ja elin loistavasti kovin ponnistuksin ansaitsemillani varoilla.
Sinbad lopetti kertomuksen toisesta retkestään ja annettuaan Hinbadille taaskin sata sekiiniä pyysi häntä tulemaan seuraavana päivänä kuulemaan hänen muista seikkailuistaan.
Sinbadin kolmas retki
Hyvin pian väsyin toimettomaan ylelliseen elämääni ja lähdin uudelle merimatkalle. Keskellä ulappaa meidät yllätti hirveä myrsky, ja ajauduimme saarelle, jolla samoin kuin naapurisaarillakin kapteenin ilmoituksen mukaan asui karvaisia villejä jotka pian hyökkäisivät kimppuumme. Ja vaikka he olivat ainoastaan kääpiöitä, kova onni pakotti meidät luopumaan kaikista puolustusyrityksistä, sillä he olivat heinäsirkkojakin lukuisammat. Jos sattuisimme tappamaan yhdenkin heistä, kaikki karkaisivat kimppuumme ja tuhoaisivat meidät.
Ennen pitkää kapteenin sanat kävivät toteen. Lukematon joukko noin kahden jalan pituisia villejä, joiden ruumiit olivat punertavan karvan peittämät, tuli uiden meitä kohti ja piiritti aluksemme. He haastoivat meille, mutta emme ymmärtäneet heidän kieltään, ja kiipesivät ihmeteltävän ketterästi laivan kylkiä pitkin kannelle. Kun villit olivat kiskoneet purjeet alas ja katkaisseet ankkuriköyden, he hinasivat laivan maihin, pakottivat meidät kaikki poistumaan siitä ja kuljettivat sen toiselle saarelle, jolta olivat tulleetkin.
Me kuljimme edemmäksi saarellemme ja saavuimme upeasti rakennetun, hyvin korkean palatsin edustalle, jossa oli mustapuinen pariportti. Mursimme sen auki. Astuimme pihaan ja näimme ison suojan pylväskäytävineen. Eteisen toisella sivulla oli kasa ihmisenluita ja toisella suuri joukko paistinvartaita. Pelkomme ei suinkaan vähentynyt, kun asumuksen ovi avautui kovalla ryskeellä ja kauhean muotoinen musta mies, pitkä kuin korkea palmupuu astui esiin. Hirviöllä oli vain yksi silmä, ja se sijaitsi keskellä otsaa, missä se kiilui punaisena kuin hehkuva hiili. Hänen etuhampaansa olivat hyvin pitkät ja terävät ja ulkonivat suusta, joka oli syvä kuin hevosen kita. Alaleuka oli lerpallaan rinnan päällä, korvat olivat kuin norsulla ja peittivät hänen olkapäänsä. Kynnet olivat yhtä pitkät ja käyrät kuin isoimpien petolintujen. Moisen kauhean jättiläisen nähdessämme menetimme tajuntamme ja viruimme kuin kuolleina. Kun hän oli meitä kyllikseen katsellut, hän astui meitä kohti ja tarttuen kädellään minuun nosti minut niskasta ja käänteli minua kuin teurastaja kääntelisi lampaanpäätä. Tarkasteltuaan minua ja huomattuaan minun olevan liian laiha, pelkkää luuta ja nahkaa, hän päästi minut menemään. Sitten hän tarttui vuorotellen tovereihini ja tarkasteli heitä kaikkia yksitellen samaan tapaan. Kapteenin, joka oli lihavin, hän kohotti toisella kädellään, aivan kuin minä kohottaisin varpusen, ja työnsi sitten paistinvartaan hänen lävitseen, sytytti suuren tulen, käristi hänet ja söi hänet asunnossaan illallisekseen. Ateriansa päätettyään jättiläinen palasi eteiseen, jossa hänen makuusijansa oli, ja vaipui uneen kuorsaten ukkosen jyrinää äänekkäämmin.
Istua kyyrötimme pelosta jäykistyneinä, mutta seuraavana päivänä me jättiläisen mentyä ulos neuvottelimme ja keksimme kostotuuman. Kun hirviö oli taas ahmaissut yhden joukostamme iltapalakseen ja laskeutunut nukkumaan, valmistauduimme panemaan rohkean aikeemme täytäntöön. Kuullessamme hänen kuorsaavan lähestyimme yhdeksän toveriani ja minä, kullakin kädessä paistinvarras jonka kärki oli kuumennettu hehkuvaksi, ja työnsimme kaikki yhtaikaa vartaamme hänen silmäänsä sokaisten hänet. Jättiläinen huitoi hurjasti yrittäen tavoittaa meitä. Huomattuaan meidän kätkeytyneen hän läksi ulos karjuen tuskissaan.
Viivyttelemättä pakenimme palatsista ja saavuimme pian rannikolle, jossa rakensimme häthätää muutamia lauttoja paetaksemme niillä tiukan tullen. Mutta tietäen mihin vaaraan sellaisella matkalla antautuisimme odottelimme toivoen, että jättiläinen oli kuollut, koska hän oli lakannut parkumasta. Tuskin oli kuitenkin päivä sarastanut, kun näimme vihollisemme tulevan meitä kohti kahden muun melkein yhtä ison koljon taluttamana ja parvi toisia jättiläisiä kintereillään.
Riensimme heti lautoillemme, jolloin ihmissyöjät raivostuneina siitä että heidän yrityksensä oli mennyt myttyyn, poimivat isoja kivenmöhkäleitä, juoksivat rantaan, kahlasivat vyötäisiin asti veteen ja heittivät kivensä niin taitavasti, että upottivat kaikki muut lautat paitsi sen jolla minä olin. Kaikki toverini hukkuivat paitsi ne kaksi, jotka olivat minun lautallani. Soudimme voimiemme takaa ja pääsimme jättiläisten ulottuvilta. Aallot viskelivät meitä sinne tänne kaiken päivää ja koko seuraavan yön, kunnes vihdoin pääsimme saarelle, jolla kasvoi runsaasti oivallisia hedelmiä.
Yöksi paneuduimme rannalle nukkumaan. Meidät herätti kuitenkin hämmästyttävän pitkä ja paksu käärme, jonka suomut kalisivat sen kiemurrellessa eteenpäin. Se nielaisi toisen tovereistani hänen äänekkäistä huudoistaan huolimatta ja vaikka hän ponnisteli irtautuakseen sen syleilystä. Paiskaten hänet usean kerran maata vasten se murskasi miespoloisen, ja kuulimme kun se nakersi ja raastoi hänen luitaan, vaikka olimme paenneet melkoisen matkan päähän. Käsittäen itseämme uhkaavan vaaran kiipesimme seuraavaksi yöksi korkeaan puuhun välttääksemme käärmettä. Kauhuksemme hirviö nousi puunrunkoa pitkin ja huomasi toverini joka oli minua alempana, nielaisi hänet ja poistui. Viivyin puussa päivään asti, laskeuduin sitten maahan ja keräsin suuren joukon näreitä, risuja ja kuivia orjantappuroita, jotka sidoin kimpuiksi ja laadin niistä laajan piirin puun ympärille. Muutamia niistä sidoin myös oksiin pääni yläpuolelle. Sen tehtyäni sulkeuduin illan tullen tähän kehään laihana lohdutuksenani tieto, etten ollut laiminlyönyt mitään suojellakseni itseäni julmalta kohtalolta, joka minua uhkasi. Käärme tulikin tavalliseen aikaansa ja kiersi puuta etsien tilaisuutta minut hotkaistakseen, mutta rakentamani suojavarustus esti sen siitä. Se loikoi siinä päivään asti kuin kissa, joka turhaan väijyskelee turvapaikkaan pujahtanutta hiirtä. Päivän tullen se vetäytyi pois, mutta en uskaltanut lähteä linnoituksestani ennen kuin aurinko oli korkealla taivaalla.