Olimme tosiaan surkeassa asemassa. Rantamalla viruvien luurankojen määrä vahvisti kapteenin väitteen, että pelastusmahdollisuutemme olivat varsin vähäiset. Ja vaikka paikka olikin ihana katsella, surimme kohtaloamme ja odotimme kuolemaa niin kärsivällisesti kuin meille oli mahdollista.
Vihdoin muonamme alkoi loppua, ja seuralaiseni kuolivat toinen toisensa jälkeen, kunnes jäin yksin eloon koko joukosta. Jälkeenjääneet hautasivat ne jotka kuolivat ennen heitä, ja minä olin osoittamassa viimeistä kunnioitusta kaikille tovereilleni. Se ei ole ihme. Paitsi että säästelin osalleni tulleita ruokatarvikkeita visummin kuin toiset, minulla oli hiukan omiakin, joita en jakanut toverieni kanssa. Haudatessani viimeisen heistä ne olivat kuitenkin huvenneet niin vähiin, etten otaksunut voivani pysytellä enää kauan hengissä. Sen vuoksi kaivoin haudan päättäen itse laskeutua siihen, koska ketään ei ollut jäljellä minua hautaamassa. Samalla minun täytyy tunnustaa, että en voinut olla nuhtelematta itseäni oman tuhoni tuottajana, ja kaduin, että koskaan olin lähtenyt tälle viime retkelle. Enkä pysähtynyt pelkkiin mietiskelyihin, vaan olinpa vähällä ryhtyä kiirehtimään omaa kuolemaani.
Mutta Allah suvaitsi vieläkin osoittaa minulle armoaan ja herätti mielessäni ajatuksen lähteä virran partaalle, joka juoksi valtavaan rotkoon. Katselin sen mahdollista suuntaa hyvin tarkkaavaisesti ja tuumin itsekseni: — Tämän joen, joka näin juoksee maan sisään, täytyy jossakin virrata jälleen esille. Jos teen lautan ja jätän itseni virran vietäväksi, se kuljettaa minut asuttuun seutuun tai joudun tuhon omaksi. Jos hukun, en menetä mitään, vaan ainoastaan vaihdan yhden lajin kuolemaa toiseen. Jos taas pääsen pois tästä turmiollisesta paikasta, en ainoastaan vältä toverieni kohtaloa, vaan kenties löydän uuden tilaisuuden rikastumiseen. Kenties onni odottaa minua. Ehkä tältä vaaralliselta äyräältä lähdettyäni saan moninkertaisen korvauksen haaksirikostani.
Ryhdyin heti työhön. Keräsin köysiä ja isoja hirrenpätkiä, joita rannikolla oli yllin kyllin, ja sidoin laudat ja pölkyt niin lujasti toisiinsa, että minulla pian oli varsin tukeva lautta. Saatuani sen valmiiksi kuormitin sille muutamia säkillisiä rubiineja, smaragdeja ja muita jalokiviä, harmaata ambraa, vuorikristallia ja kallisarvoisia kangasmyttyjä. Sitten jätin lauttani virran vietäväksi ja alistuin Allahin tahtoon lohduttaen itseäni mietteellä, että joka tapauksessa oli melkein samantekevää missä muodossa kuolema saapui — samantekevää hukuinko veteen vai näännyinkö nälkään.
Heti rotkoon tultuani valo katosi kokonaan, enkä tiennyt minne virta kuljetti minua. Ajelehdin muutamia vuorokausia pilkkopimeässä, ja kerran oli holvi niin matala että se melkein kosketti päätäni, minkä vuoksi myöhemmin koetin varoa sellaista vaaraa. Koko tänä aikana en syönyt enempää kuin mitä hengenpitimiksi oli ihan välttämätöntä. Mutta evääni loppuivat sittenkin, ja vaivuin ravinnonpuutteesta horrokseen. En tiedä, kuinka kauan olin tajuttomana. Toipuessani näin ihmeekseni laajan tasangon leviävän virran partaalta, johon lauttani oli kiinnitetty. Rantatöyräällä seisoi suuri joukko mustia ihmisiä. Heidät nähtyäni nousin heti ylös ja tervehdin heitä. He puhuttelivat minua, mutta en ymmärtänyt heidän kieltään. Olin niin riemastunut, että lausuin ääneen koraanilauseen arabiankielellä ja kiitin Allahia pelastuksestani.
Kun yksi mustista, joka ymmärsi arabiankieltä, kuuli sen, hän astui luokseni ja sanoi: — Veli, kerrohan meille tarinasi, sillä se on varmaan hyvin merkillinen. Kuinka uskalsit lähteä virralle ja mistä olet tullut?
Pyysin heitä ensin antamaan minulle jotakin syötävää ja vakuutin, että sitten kyllä tyydyttäisin heidän uteliaisuutensa. He toivat minulle useanlaista ruokaa, ja karkotettuani nälkäni kerroin kaikki mitä minulle oli tapahtunut. He kuuntelivat tarkkaavaisesti ja ihmetellen ja haettuaan hevosen saattoivat minut kuninkaansa luo, jotta hän saisi kuulla merkillisen tarinani.
Kuljimme kunnes pääsimme Serendibin pääkaupunkiin. Olin näet noussut maihin sen nimiselle saarelle. Mustat miehet esittelivät minut kuninkaalleen. Lähestyin hänen valtaistuintaan ja tervehdin häntä langeten kasvoilleni hänen jalkojensa juureen, kuten olin tottunut tervehtimään Intian kuninkaita. Ruhtinas käski minun nousta, otti minut suopeasti vastaan ja viittasi minut istumaan lähelleen.
Ensin hän kysyi nimeäni. Vastasin: — Minua sanotaan merenkulkija Sinbadiksi niiden monien retkien vuoksi, jotka olen tehnyt, ja olen kotoisin Bagdadista.
Kerroin peittelemättä kaikki seikkailuni, ja kun havaitsin hänen mielihyvin silmäilevän jalokiviäni ja tarkastavan merkillisimpiä niistä toista toisensa jälkeen, lankesin hänen jalkojensa juureen ja rohkaistuin lausumaan hänelle. — Armollinen kuningas, en ainoastaan itse ole teidän majesteettinne käytettävissä, vaan myös lautalla tuomani tavaratkin. Pyydän teitä menettelemään niiden suhteen mielenne mukaan ja pitämään niitä ominanne.