Mutta ennenkuin niistä lähemmin puhumme tulee meidän kääntää huomiomme niihin vaikutteihin, joista Runebergin runollisten taipumusten aikaisin kehitys on riippunut.
5.
On jo mainittu että isä ja äiti molemmat harrastivat kirjallisuutta. Isä lauloi pojalle Franzénin lauluja, joita Runeberg siis oppi tuntemaan jo ennenkuin hän tiesikään Franzénin olevan niiden tekijän. Äiti taas oli nuorena tyttönä tutustunut runoilija Choræuseen, joka jonkun ajan oli kotiopettajana Pietarsaaressa. Ja kun Choræusen kootut runoelmat ilmestyivät 1815, niin hän ahkerasti niitä luki ja lauloi.
Vaasassa Runeberg samaten kohtasi runollisia harrastuksia niissä perheissä missä hän enimmiten liikkui, isänsä serkun, kirkkoherra Tengströmin ja erään kauppias Granbergin. Ja todellakin kummalliselta kuuluu tieto siitä että samat koulupojat, joiden mieliurheiluna oli mällien pureskeleminen ja pilkkaan sylkeminen, säännöllisesti kokoontuivat laulaaksensa Bellmanin lauluja ja lukeaksensa Leopoldin, Kellgrenin ja Lidnerin teoksia. Mutta asia on helppo selittää: olihan koko aikakausi samallaista runollista harrastusta täynnä.
Kustaa III:nnen aika oli Ruotsin valtakunnalle ollut runouden kukoistusaika. Kuningas oli osottanut kirjallisuudelle mitä lämpimintä suosiota, ja yleisö oli laajoissa piireissä alkanut innostua runouteen. "Nerokuninkaan" kuoltua olot tosin monessa kohden tulivat runoudelle paljoa epäsuotuisemmiksi, ja mainioimmat runoilijat, Bellman, Kellgren, Lidner, seurasivat jo ennen pitkää kuningastaan hautaan. Mutta olihan jäljellä ainakin kaksi suurta neroa, rouva Lenngren ja Franzén, ja nämä edustivat runouden laatua, joka oli omiansa leviämään mitä laajimpiin piireihin. Puhdas siveellinen henki vallitsi heidän runoissaan, aiheet olivat usein otetut semmoisista elämänpiireistä, joita jokainen tunsi, esitystapa oli luontevaa ja korutonta, mutta nerokasta ja tunteellista. Saatamme sanoa että tämä runous oli etupäässä keskisäädyn runoutta, ja Choræuskin edusti aivan samallaista suuntaa.
Tähän tuli lisäksi, että ajan yleinen luonne ikäänkuin ajoi ihmiset runouden helmaan. Kustaa IV Adolfin hallitus oli ahdasmielinen, ja yhä enemmän supistettiin julkisen keskustelun vapautta. Ulkona Europassa oli tapahtunut Ranskan vallankumous kauhutöineen ja suurine mullistuksineen. Mielet pelästyivät; ne toiveet, joilla moni valistunut oli alussa tervehtinyt vallankumousta, näyttivät pettäneen, ja tämä pettymyksen tunne vaikutti runouteenkin, varsinkin niin että ylistettiin hetken nautintoa, jossa voitiin unhottaa ajan kauhut ja ilkityöt. Niin syntyi joukko seuralauluja, joita laulettiin varsinkin päivällispöydässä. Mutta samaan suuntaan vaikuttivat nekin runoelmat, joissa rauhallista, sopusointuista kotielämää ylistettiin. Ja tämän lajisia runoelmia sepitettiin ja sävellettiin hyvin ahkerasti: ilmestyipä muun muassa laajoja mutta helppohintaisia kokoelmia sävellettyjä lauluja, jotka täten musiikin siivillä levisivät ympäri valtakuntaa.
Nämä runolliset harrastukset pysyivät elinvoimaisina vielä senjälkeen kun Suomi oli eronnut Ruotsista. Ajan tapahtumat olivat usein niin odottamattomia, ettei alussa edes voitu varmuudella tietää, tuliko ero olemaan pysyväinen. Ensimäisenä vuosikymmenenä eron jälkeen oli sentähden henkinen elämä maassamme ikäänkuin horroksissa; ei ilmestynyt yhtään kirjaa joka olisi näyttänyt yleisiä harrastuksia olevan olemassa, ja maan ainoa sanomalehti oli virallinen.
Napoleonin kukistumisen jälkeen taas vallitsi koko Europassa ankara taantumus; valtiaat käsittelivät kansojansa kuin holhonalaisia lapsia — kuinka olisi sitten Suomessa voinut syntyä vilkkaampaa yhteiskunnallista harrastusta?
Niin jäi kuin jäikin runouden ala ainoaksi, jolla aatteelliset pyrinnöt saattoivat pysyä vireillä. Mutta merkillistä kyllä tälläkin alalla elettiin yhä edelleen vanhoilla säästöillä. Franzén julkaisi 1810 runokokoelman, ennenkuin hän muutti Ruotsiin, ja näyttää siltä kuin olisivat useimmat pitäneet tätä kokoelmaa runouden alan rajapyykkinä. Ruotsissa alkoi kyllä 1809 vuoden jälkeen versoa uusi runous, joka monessa kohden suuresti erosi vanhasta, mutta siitä näyttää Suomen ruotsia puhuva sivistynyt sääty hyvin vähän välittäneen. Runeberg kertoo itse että hän vasta yliopistoon tultuaan oppi tuntemaan tätä uutta suuntaa, eikä ole olemassa mitään merkkiä siitä että hänen muistinsa olisi tässä kohden pettänyt. Päinvastoin: vielä samana vuonna jolloin hän tuli ylioppilaaksi, 1822, hän itse sepitti runon Kaitselmuksesta, joka runo käy aivan siihen vanhaan suuntaan, jota uudistajat Ruotsissa olivat jo enemmän kuin vuosikymmenen aikaa tarmonsa takaa alentaneet ja pilkanneet. Runomittakin on aleksandriinisäe, josta Runeberg itse kymmenen vuotta myöhemmin lausui ehdottomasti hylkäävän tuomion.
Kun siis on selvää että Runeberg on käynyt tuon vanhan suunnan koulua, niin kysykäämme mitä hän on saattanut siitä oppia.