Ensiksi, mitä muotoon tuli, tarkkuutta ja selvyyttä lausumistavassa. Runeberg itse kehuu myöhemmin kirjotuksessa rouva Lenngrenista vanhaa suuntaa juuri tästä ja huomauttaa kuinka tämän suunnan ja vanhan klassillisen ajan hengen välillä on tässä kohden olemassa suuri yhtäläisyys. Ja varmana voimme pitää että hänen isänsä asettui juuri tälle kannalle, kun hän, niinkuin kerrotaan, tarkasti pojan ensimäisiä runokokeita ja muistutti niissä esiintyvistä virheistä.
Mutta vielä tärkeämpää oli että Runeberg noissa vanhan suunnan teoksissa kohtasi aaterakenteen, joka soveltui hyvin yhteen hänen omien taipumustensa kanssa.
Kahdeksannentoista vuosisadan runoilijat ja aatteenmiehet yleensä jakaantuivat kahteen suureen ryhmään, joilla kuitenkin oli paljon yhteistä keskenänsä. Toinen ryhmä oli niin sanotun valistusfilosofian miehet. Nämä harrastivat etupäässä järkiperäistä mietiskelyä: "terveen järjen" kannalta he arvostelivat ympäröiviä oloja ja edellisiltä sukupolvilta saatuja periaatteita, ja sitä mitä terve järki ei hyväksynyt, katsoivat he ennakkoluulojen tahi ilkeyden ja vallanhimon synnyttämäksi epäkohdaksi. Ranskalainen kirjottaja Voltaire oli tämän aatesuunnan lipunkantaja, ja hänen oppilaitaan ja hartaita ihailijoitaan olivat Ruotsissa Kellgren ja Leopold.
Toisen ryhmän profeetta oli taas ranskalainen Rousseau, joka etupäässä ylisti tunnetta ja luontoa. Mitä likempänä luontoa ihminen oli, sitä paremmaksi häntä katsottiin; sivistys taas oli monessa kohden vienyt ihmisiä harhaan. Tätä suuntaa edustaa Ruotsissa muitten muassa Lidner.
Mutta vaikka lähtökohdat olivat erilaisia, niin tultiin muutamissa kohden samallaisiin tuloksiin. Järki kiinnittää yleensä huomionsa esineitten yhtäläisyyksiin; kun ajattelemme, niin muodostamme käsitteitä, ja käsitteen muodostamisessa jätetään lukuunottamatta joukko eroavaisuuksia esineitten välillä. Jos nyt järki siis esim. käyttää käsitettä ihminen, niin tämä merkitsee ettei oteta lukuun eri ihmisten eroavaisuuksia säätyyn, kansallisuuteen, uskontoon y.m.s. katsoen. Täten on selitettävissä, että valistusfilosofia yhä enemmän ja enemmän rupesi halveksimaan semmoisia eroavaisuuksia, piti niitä vain haitallisina terveen järjen valtaan pääsemiselle.
Mutta luontoa ihaellen voidaan helposti tulla aivan samaan päätökseen. Nuo eroavaisuudet ovat sivistyksen synnyttämiä, luontoa lähemmin elävillä niitä ei ole. Tältäkin kannalta siis voitiin vetää se johtopäätös, ettei semmoisia eroavaisuuksia pitäisi oleman. Ja tunne julisti yhteydessä tämän käsityksen kanssa kaikki ihmiset veljiksi, samoinkuin järki katsoi kaikki tasa-arvoisiksi. Molemmista lähtökohdista oli siis luonnollista vaatia kaikille ihmisille vapautta.
Täten oli näitten mahtavien aatevirtausten tuloksena suuren vallankumouksen ohjelma: vapaus, tasa-arvoisuus, veljeys.
6.
Siitä mitä ennen on sanottu Runebergin luonteenlaadusta ja kokemuksista johtuu luonnollisesti että hän oli valmis kannattamaan tätä ohjelmaa, milloin se kohtasi häntä runoudessa. Mutta yhtä luonnollista on, ettei tämä ohjelma hänelle esiintynyt valtiollisena vaatimuksena, ensiksi koska silloin ei ollut valtiollisia harrastuksia Suomessa, toiseksi koska ne yhteiskunnalliset olot, joissa hän eli, eivät aiheuttaneet mitään vapauden vaatimuksia; olihan Franzénkin 1795 Parisissa ollessaan laulanut, että ranskalaisten etsimä vapaus oli Pohjoismaiden asukkaille vanha tuttu: hän tarkotti tietysti personallista vapautta. — Sen sijaan Runeberg, niinkuin olemme nähneet, harrasti tasa-arvoisuutta ja veljeyttä, varsinkin jälkimmäistä, ja veljeyttä etenkin Lidner ylisti. "Spastaran kuolemassa" hän sanoo varsinkin jokaista onnetonta, "viheliäistä", veljekseen, eläköön tuo veli sitten Novaja Semljan tuntureilla tai Ceylonin kuumissa laaksoissa. Ja kuullessaan onnettoman kohtalosta hän "kyyneleillä suorittaa sen velan, joka tulee maksaa kaikkien äidille, luonnolle". — Mutta tiedetään että Runeberg vielä nuorena ylioppilaana suuresti ihaili Lidneriä ja etenkin Spastaran kuolemaa, jota hän mielellään ja innokkaasti lausui, kun vain sai kuulijoita. Ja samasta runosta on Kaitselmuksessa niin selviä jälkiä, että vertailu ikäänkuin itsestään tarjoutuu.
Lidner oli kuvaillut kuinka viaton Spastara oli kuollut, kun hän maanjäristyksessä koetti pelastaa lapsensa. Sen johdosta runoilija nostaa kysymyksen, oliko oikeudellista että Jumala siten antoi viattoman kuolla, kun niin moni "tiranni", niin moni "tiikerisydän" saa rankaisematta rehennellä ja tehdä lähimmäisiänsä onnettomiksi.