Suoranaisimmin Runebergin elämänkatsomus ehkä esiintyy Morvenin kuvailussa. Itsekkäisyys on kokonaan voitettu ja ihmiset "yhtyvät äärettömyyteen", jota edustavat luonto ja laulu. Mutta samassa he myöskin alistuvat korkeamman tahdon alle, vaikka, niinkuin Runeberg itse huomauttaa, he eivät tunne jumalia, vaan uskovat ainoastaan esi-isäin henkiin.
Mutta "Jumalan henki", sanoo Runeberg, "ei kuviansa muovaellessaan rakasta vahaa, vaan marmoria. Hän sietää vastustusta, kovuutta, sillä hän tahtoo että kuva valmiina kestäköön ikuisesti." Sen tähden runoelman syvin vaikutus ei lähdekään Morvenin kuvasta, vaan Fjalarin.
Hänkin on tavallansa voittanut itsekkäisyytensä, kun hän voi kysyä jumalista:
Alttiiksi kaiken antoivatko,
ennenkuin kaikki mahtoivat, niinkuin hän?
Ja hänen lupauksensa tarkottaa toistenkin hyötyä. Mitä siis häneltä puuttuu? Juuri "yhtyminen äärettömyyteen".
Luonnolle hän on vieras. Istuen salissaan, missä "luo sadat soihdut loimoansa", hän halveksien puhuu niistä jotka kukkanurmilla pyydystelivät perhoja, silloin kun hän jo suoritti nuoruutensa urotöitä. Lauluunkin hän on väsynyt — se on soinut vain hänen omista töistään.
Kolmas äärettömyyden muoto on ikuinen rakkaus. Mutta siitäkin on elämä vierottanut Fjalarin.
Runeberg sanoo itse Macbethista:
"Kaikilla oikeilla taideluomiila on toistensa kanssa yhteistä se, että ne ovat saaneet alkunsa yksinkertaisesta perusaatteesta, joka ikäänkuin elämänhengen tavoin muodostaa niitä ja virtaa kaikissa niiden osissa. En koskaan ole lukenut Macbethia pysähtymättä tähän ajatukseen: Mitä auttaa se ihmistä, jos hän voittaa koko maailman ja kuitenkin saapi sielullensa vahingon?"
Kuningas Fjalarista johdutaan samaten tähän ajatukseen: Jos joku ei rakasta veljeänsä, jonka hän näkee, kuinka hän voi rakastaa Jumalaa, jota hän ei näe?