Syksyllä vuonna 1835 taas hän sanomalehdessään julkaisee Lönnrotin tekemän käännöksen Kalevalan yhdennestätoista runosta ja sanoo siitä muun muassa seuraavaa.
"On monta jotka levottomalla maltittomuudella langettavat lemmettömän tuomion suomenkielen runollisista aarteista sentähden että he itse, alkuteoksia tuntematta, ovat loukkautuneet muutamista vähemmin tavallisista, ehkä myöskin vähemmin mieluisista käännöksen piirteistä. Myönnettäköön myös että monien runojen laita on se, että niiden arvo enimmäkseen on kielen omituisessa naivisuudessa ja jääpi huomaamatta kun tämä naivisuus vieraassa muodossa esitettynä välttämättä suurimmaksi osaksi häviää. Useiden suomalaisten laulujen sävy on sitävastoin niin syvä, kirkas ja yleisesti liikuttava, että niiltä voi riisua paljonkin ansioita, ilman että ne menettävät kykyänsä suuressa määrin viehättää ja kiinnittää mieltämme. Mitä nyt erittäin tulee Kalevalan yhdenteentoista runoon, niin on toimittajan lausuttava se vakaumus, ettei mihinkään antiikin eepillisten malliteosten, Homerosin Iliadin ja Odysseian, käännökseen ole onnistuttu pelastaa niin monta alkuteoksen kauneuksista, että se viehätykseen ja ihanuuteen nähden voisi edukseen kilpailla tämän suomalaisen runon käännöksen kanssa. Toimittaja ei ole ollut tilaisuudessa tutustumaan Kalevalan muihin runoihin, mutta luulee esillä olevasta voivansa täydellä varmuudella päättää, että suomalainen kirjallisuus tässä runoelmassa on saanut aarteen, jota voidaan, yhtä hyvin sävyyn ja ryhtiin, kuin myös laajuuteen ja arvoon katsoen, verrata näihin kreikkalaisen taiteen molempiin kauneimpiin mestariteoksiin. Kaikki ne ansiot, jotka näillä ovat esityksen suuremmoiseen ja tyveneen kulkuun ja kuvien kestävään ja varmaan tarkotukseen nähden, on myöskin suomalaisella runolla, ja se voittaa ne ehkä, jos täydellinen on voitettavissa, luonnonkuvauksen ylevyydessä ja koruttomassa komeudessa."
Pontevampaa kiitosta, kuin tuo vertaus Homerosiin sisältää, ei
Runeberg olisi voinut Kalevalalle antaa. Ja kun hän etenkin kiittää
Kalevalan luonnonkuvauksia, niin huomataan taas että luonto yhä on se
pohja, jolla hän tuntee lähenevänsä kansanrunoutta.
Mutta myöhemmin Runeberg itse luki Kalevalaa, ruotsinsi siitä alun (painettuna 1837) ja muita osia, jotka Castrén sittemmin melkein muuttamatta otti käännökseensä. Ja kun hän Kalevalan näytteeksi 1839 lähettää Grotille 29:nnen runon käännöksen, niin hän samalla runollisen kauniisti selittää sitä runon osaa, joka koskee kanteleen syntyä. Ja senohessa hän Grotille puhuu Kalevalasta tavalla joka osottaa että hän nyt tunsi paljon likempää yhteyttä oman runoutensa ja kansanrunouden välillä.
Hirvenhiihtäjissään hän sanoo voineensa "vain heikosti" kuvata suomalaista kansanluonnetta, mutta tämä luonne esiintyy paraiten kansan omissa runoissa. Ja kun nämä ovat "indiviidisyydeltään yhtä suomalaisia kuin homerilainen runous on kreikkalaista", niin on johtopäätös selvä: Runeberg tuntee kuvanneensa Hirvenhiihtäjissään suomalaista indiviidisyyttä semmoisena kuin se kansanrunoudessa esiintyy.
Muodollisestikin huomataan kyllä Runebergin runoudessa vaikutuksia kansanrunoudesta. Pilven veikossa käytetään ehtimiseen suomalaista runokertoa, isä ja tyttö ilmaisevat tunteensa laulussa, tavalla joka aivan suoranaisesti muistuttaa kansanrunoutta. Myöskin sankarin lapsuuden kuvailu muistuttaa, epämääräisyyteensä ja nuorukaisen hillitsemättömään voimaan nähden, Kullervoa — sitä merkillisempää, kun Runeberg ei silloin voinut tietää Kullervosta mitään. Ja aikaisemmin on jo huomautettu siitä että hänen luonnonkäsityksensä perussävy, luonnon sielullistuttaminen, on puhtaasti suomalaista.
Että Runeberg taas semmoisissa runoelmissa kuin Nadeshdassa ja Kuningas Fjalarissa valitsi aivan toisellaisia ilmaisumuotoja, sen selittää hänen niin sanoakseni runollinen rehellisyytensä. Muoto oli hänestä valittava runollisten tehtävien mukaisesti, ja nämä tehtävät olivat mainituissa runoelmissa aivan toisellaisia kuin kansanrunoudessa esiintyvät.
Mutta 1840-luvulla Runeberg yhä enemmän perehtyi kansanrunouteen, ja sen tutkimista ja ruotsintamista harrastettiin muutenkin yhä innokkaammin. Castrénin Kalevalankäännös ilmestyi 1841, ja sanomalehtiin ja kalentereihin ruotsinnettiin lyyrillisiä runoelmia vuonna 1840 ilmestyneestä Kantelettaresta. Niitä käännöksiä sitten nuori ja innokas Robert Tengström, Johan Jakobin poika, 1845 kokoili ja julkaisi melkoisen joukon nimellä "Finsk anthologi".
Vielä välittömämmin Runeberg tutustui kansanrunouteen vuonna 1845. Silloin kävi näetten Porvoossa kolme Helsingin matkalla olevaa kansanrunoilijaa, Olli Kymäläinen, Pietari Makkonen ja Antti Puhakka. Runebergin täytyi kyllä heidän kanssaan puhella tulkin avulla, mutta heidän laulunsa hän sanoi ymmärtävänsä, ja Kymäläisen maailmankatsomus oli hänestä likeistä sukua hänen omansa kanssa. Vieläpä kerrotaan että Runeberg olisi hänelle lausunut:
— Jos sinä, Olliseni, kirjottaa osaisit, niin tulisi sinusta paljoa kuuluisampi runoseppä kuin minä olen.