Ja kuultuansa Kymäläisen runon Punkaharjusta sanoi Runeberg, että hän kyllä 1838 oli käynyt Punkaharjulla, mutta ettei hän tullut laulaneeksi siitä, vaikka hänen vaimonsa oli häntä siihen kehottanut. Ja nyt hän vielä vähemmin voisi sitä tehdä, koska hän ei kuitenkaan saattaisi voittaa Kymäläistä.
Mutta toisessa kohden huomataan Runebergin runoudessa jälkiä runoniekkojen käynnistä hänen luonaan. Saman vuoden lopulla hän kalenterissa Necken julkaisi runon Kaksi, jossa runomitta on sama kuin kansanrunouden; kuitenkin siinä on loppusointukin. Ja tänä ja seuraavana vuonna kirjotettiin laulusikermä Pieni kohtalo, joka yhtä hyvin runomittaan kuin sisällykseen nähden on aivan Kantelettaren tapainen.
Mainittava on lisäksi että Runebergin käsikirjotusten joukossa säilytetään ruotsinnos Makkosen Suruvirrestä Suomen kielen tilasta, joka mahdollisesti tehtiin tähän aikaan. Se osottaa että Runeberg oivalsi kielikysymyksenkin merkitystä, ja jo 1835 hän oli Morgonbladiinsa painattanut Snellmanin tekemän käännöksen Korhosen samanaiheisesta runosta.
Runebergin suhde kansanrunouteen osottaa siis samaa yhtämittaista, mutta luontoperäistä kehitystä jota muutenkin hänessä huomaamme; ja tässäkin kohden kuvastuu hänessä koko isänmaallinen kultuurikehityksemme, jonka huipulla hän yhä seisoi.
29.
Samaan aikaan kun Runeberg näin lähestyi kansanrunoutta oli kirjallinen ja kultuurielämä yleensä maassamme, ja varsinkin yliopistossa, elpynyt entistä virkeämmäksi. Joukko nuoria innokkaita kirjailijoita esiintyi, jotka katsoivat Runebergiin niinkuin johtajaansa. Fabian Collan toimitti vuosina 1841—1844 Helsingfors Morgonbladia ja Topelius vuoden 1842 alusta Helsingfors Tidningaria, molemmat, vaikka eri tavalla, koettaen edistää tosi-isänmaallista sivistystä. Runeberg tosin ulkonaisesti pysyi erillään näistä harrastuksista, mutta hän seurasi nuorten työtä suurella mielenkiinnolla. Kauniin kuvan hänen suhteestaan nuorisoon antaa seuraava ote eräästä Robert Tengströmin kirjeestä vuodelta 1844, jolloin hän oli käynyt Runebergin luona.
"Nämä nyt viettämäni päivät ovat onnellisimmat mitä pitkään aikaan olen elänyt. Ja se voipi saada sydämen riemusta sykkimään voimakkaasti ja kaikki suonet kuohumaan vilkkaammin, kun näkee miehen jota saattaa rajattomasti ihailla, jota saattaa kunnioittaa niin että olisi valmis nöyrtymään hänen edessään tomuun ja kuitenkin rakastamaan häntä koko sydämensä kiintymyksellä, niin että iloitsisi saadessaan uhrata hänen hyväksensä kaikki, jopa kaiken kykynsä ja kaikki voimansa, löytääksensä vain ilmaisumuodon rakkaudelleen. Ja enemmän vielä kuin kaikki tämä on olla niin läheisessä ja sydämellisessä suhteessa semmoiseen mieheen, että voipi ilmaista hänelle sisimmät ajatuksensa ja saada rakkautta osakseen; että hän, tuo suuri mies, sillä muuta nimeä en voi hänelle nyt antaa, että hänkin alentautuu puolestaan puhumaan yhtä sydämellisesti, tuottavasti niinkuin ystävä, tukien ja kehottaen niinkuin vanhempi veli, jopa kuin isä, ei koskaan ylpeästi ja kylmästi, vaan aina lämpimästi ja osaaottavasti. Unhottumattomana on säilyvä läpi elämäni muiden muassa se hetki, jolloin hän sulki Herman Kellgrenin ja minut syliinsä ja sanoi muutamille tovereillemme: Kas nämä ovat minun poikiani, heitä minä rakastan kuin omia lapsiani. — Mutta johan minua nyt rupeaa vallan itkettämään."
Suoranaisena vastakohtana Runebergille, joka vaikutti vain
personallisesti, oli Snellman, kun hän vuodesta 1844 alkaen
Saima-lehdessään otti isänmaallisia kysymyksiä keskustelun alaisiksi.
Eikä kestänyt kauan ennenkuin hän törmäsi yhteen Runebergin kanssa.
On jo mainittu että 1843 ilmestyi Pohjalais-osakunnan albumin, Joukahaisen ensimäinen vihko. Seuraavana vuonna arvosteli Snellman sitä Saimassaan jotensakin ankarasti; vihko ei hänen mielestään osottanut mitään lämmintä vakaumusta, joka olisi pyrkinyt taistellen raivaamaan itsellensä tietä.
Tämän johdosta Runeberg innostui kirjottamaan "pojillensa" Robert Tengströmille ja Herman Kellgrenille kirjeen, jossa hän kehottaa heitä jatkamaan tarmokkaasti Joukahaista, huolimatta Snellmanin moitteesta. Ei ole, sanoo hän, kirjallisuudessa tarpeen, niinkuin Israelin lapset tekivät, rakentaa temppeliänsä miekka toisessa kädessä ja muurauslasta toisessa. "Kunnia niille jotka taistelevat uhraten rauhaa ja voimaa levittääksensä uutta katsantotapaa siitä mikä on oikeaa ja kaunista; mutta menestystä niillekin, jotka työskentelevät ilman muuta tarkotusta kuin että löytäisivät oikean ja esittäisivät kaunista, huolimatta siitä tunnustetaanko sitä nyt tahi koskaan. Kaikessa hiljaisuudessa on syntynyt paljon siitä mikä maan päällä on etevintä, ja tämä koskee varsinkin taiteen luomia. Jos tahtoo laulaa hyvin, niin olkoon laulaessa kinastelematta, ja koko luonnossa tuskin tunnen muita, jotka ovat kuherrelleet ja tapelleet yhtaikaa, kuin kukkoteeret ja fosforistit.