"Siis reippaasti eteenpäin… Ahdistakaa Holstia, Topeliusta, Stenbäckiä, kaikkia. Jos jokainen odottaa, kunnes hänestä tulee suuri kirjailija, ennenkuin hän jotakin tuo ilmi, niin ei saada nähdä paljon kirjotettavan. Kelpaa koettaa… Konrehtorinluokkalainen Oulun koulussa kirjotti tahi lauloi tuon ihmeen kauniin runon, Neidon valituksen, joka on käännettynä Morgonbladissa ja minun runoelmissani. Mitä sanottaisiin, jos senlaatuinen kappale sattuisi pälkähtämään ylioppilaan päähän?
"En tosiaan aikonut katkaista tätä kirjettä pian, sillä kun ollaan kiukuissaan, on paljo sanottavaa; mutta alotettuani tämän kirjeen olen saanut purkaa mieliharmiani Castrénille, ja hän on luvannut jatkaa suullisesti. Hän ja Lönnrot ovat juuri nyt minun luonani ja ovat jo tilanneet hevoset matkustaaksensa."
Sopii mainita myöskin Castrénin ja Lönnrotin käynnistä Runebergin luona, koska sekin erinomaisen hyvin kuvaa runoilijan silloista tunnelmaa.
Eräänä päivänä olivat Lönnrot, joka tuli Kajaanista, ja Castrén, joka palasi pitkältä Siperian matkaltaan, tietämättä toisistaan yhtyneet Porvoon majatalossa. Runeberg, joka sai tiedon heidän tulostaan, pyysi heitä kohta luoksensa asumaan. Seuraavana aamuna he aikoivat lähteä yhdessä Helsinkiin ja tilasivat hevoset kello kahdeksaksi, kun tiesivät että Runebergilla oli tunti lukiossa kello 8-9. Mutta Runeberg vastusti heidän lähtöänsä, ja kun he eivät tahtoneet taipua, niin hän meni ulos huoneesta, lukitsi oven, pisti avaimen taskuunsa ja meni lukioon. Vasta kello yhdeksän pääsivät vangit vapaaksi, suurusta syötiin muutamien porvoolaisten seurassa, ja Runeberg lopuksi saattoi vieraitansa ensimäiseen majataloon asti.
Emmekö tässä tapahtumassa yhtä hyvin kuin äsken mainitussa kirjeessä selvästi näe Runebergin luonnetta? Tarmoa siinä oli kylläksi, mutta riitaa hän ei rakastanut.
Ja siinä kohden oli hänen vaimonsa aivan samalla kannalla. Vuonna 1845 hän kertoo ruvenneensa muutamien muiden naisten kanssa lukemaan Kalevalaa suomeksi ja puhumaan suomea. Päätös siitä oli tehty jo pari vuotta aikaisemmin, mutta nyt hän pelkää että ihmiset luulevat hänen vain seuranneen muotia. "Ja jos mikään voisi tehdä minulle suomen kielen ikäväksi, niin se olisi tuo rähinä ja riita, joka on tosiaan inhottava, Saima siihen luettuna. On vastenmielistä nähdä sitä, mitä on sydämessään pitänyt pyhänä ja rakkaana, rähisten ja teuhaten näyteltävän kuin kummitusta; ja varsinkin jos, niinkuin nyt, seuraus ei voi olla muu kuin että juuri siten estetään mitä huutajat tahtovat edistää. Huudoilla ei kuitenkaan nykyään edes saada Jerikon muureja kumoon, vielä vähemmän siten hätimiten rakennetaan mitään suurta ja kaunista, semmoista joka tarvitsee Jumalan johtavaa kättä, kasvaaksensa hiljaisesti vuosisatojen kuluessa."
Vaan ei siinä kyllin. Snellmanin kiivautta moittivat myöskin Castrén, Lönnrot, Johan Jakob ja Robert Tengström, Topelius, Fabian Collan y.m. Osaksi huomattiin, mitä nyt jo tunnustetaan, että Snellman oli väärässä pitäessään kieltä ainoana kansallisuuden määrääjänä, osaksi pelättiin että hän jyrkkyydellään vain vahingoittaisi suomalaisuuden asiaa. Merkillinen on etenkin J.J. Tengströmin kanta. Kirjeessään Snellmanille hän 1844 selittää että kielellinen kaksinaisuus on meille ollut yhtä paljon hyödyksi kuin haitaksi; ilman sitä olisimme, niinkuin Castrén on sanonut, ostjakkien kannalla. Ei hän sentään tahdo olla välinpitämätön kansalliselle asialle, mutta hän vaatii jotakin korkeampaa, yhdistävää, "jommoista runouden piirissä Franzén ja Runeberg edustavat".
Voimme olla varmat siitä että juuri tämä oli Runeberginkin kanta. Kun kerran kysymys maamme molempien kansallisuuksien suhteesta toisiinsa oli viritetty, niin voidaan melkein ennakolta päättää että hän piti niiden yhtymistä korkeampaan yhteyteen suotavana. Olihan tässäkin ristiriita jonka sovittamista oli etsittävä. Sitäpaitsi oli jo Topelius puheessaan Pohjanmaasta (pidetty 1841 ja painettu 1843 Joukahaisen ensimäiseen vihkoon) väittänyt että pohjalaisten luonteessa ruotsalaisia ja suomalaisia aineksia oli yhtyneinä, ja hyvin luultavaa on että Runeberg nyt jo itsessään tunsi tuon väitteen oikeaksi. Ja jos olemme oikein tulkinneet Fjalar-runoelman, niin voisimme siinä, varsinkin Oihonnan kuvassa, nähdä kuinka molempien kansallisuuksien perusominaisuudet voivat runoilijan mielikuvituksessa liittyä korkeampaan yhteyteen.
Ja pian hän ympärilläänkin sai nähdä samaan suuntaan tähtääviä pyrkimyksiä.
Vuonna 1845 oli kirjallinen tuotteliaisuus Suomessa, ajan oloihin nähden, tavattoman suuri. Cygnaeus ja Topelius julkaisivat kumpikin ensimäisen runokokoelmansa. Edellisenä vuonna alotetusta joulukalenterista Necken ilmestyi uusi vuosikerta, ja keväällä toinen samallainen kalenteri Lärkan. Joukahaistakin jatkettiin; ja Robert Tengström ja Henrik Kellgren alkoivat uuden julkaisun, jonka nimi oli Fosterländskt album (Isänmaallinen albumi), ja joka parhaasta päästä koski suomalaista kansanrunoutta. Kokoelma Finsk anthologi on jo mainittu. Tässä kirjallisuudessa esiintyy vilkas sekä yleisisänmaallinen että supisuomalainen innostus, mutta likeiseen yhteyteen sen kanssa asetetaan Runebergin runous, jonka isänmaallinen merkitys täysin oivalletaan.