Kalenterissa Lärkan julkaisi seitsentoistavuotias Emil von Qvanten Suomen laulunsa. Se oli jo edellisenä vuonna ollut painettuna Helsingfors Morgonbladissa, mutta Runeberg, joka oli mieltynyt runoon, ehdotti kolme viimeistä säettä muutettaviksi, ja tässä uudistetussa asussa runo nyt painettiin.
Topeliusen Kanervakukissa on runo Kantele, Kalevalan runomitalla kirjotettu. Väinämöinen on kuollut, ja kaksi miestä löytää kanteleen metsästä kuolleen runosepän jalkain juuresta. Toinen heistä etsii kanteleen tyttäriä, kainoja Suomikukkia, seppeleeksi Väinämöisen päähän. Mutta toinen virittää kanteleen uudestaan ja laulaa uusia lauluja. Ja ne miehet ovat Lönnrot ja Runeberg.
Fosterländskt albumiin kirjotti Tengström Kalevalasta, ja johdannossa hän puhuu ruotsalaisen ja suomalaisen kansanluonteen erilaisuuksista, selittäen että Suomen ruotsalainen runouskin ilmaisee suomalaista luonnetta semmoisena miksi se luonnon vaikutuksesta oli muodostunut. Nimenomaan hän siinä kohden viittaa Franzénin ja Runebergin tapaan kuvailla luontoa, ja samoin Runebergin kirjotukseen Saarijärvestä. Ja merkillistä on sekin että kun hänen isänsä aikoinaan oli kuvaillut Suomea Sveitsin ja Norjan kaltaiseksi tunturimaaksi, niin poika etupäässä huomauttaa että järvet ovat Suomen luonnolle ominaisia; olihan jo Franzén runoelmassaan Suomen viljelys sanonut maatamme tuhatjärviseksi.
Runeberg saattoi siis nyt muidenkin mielipiteistä päättää että hänellä runoilijana oli kansallinen tehtävä, joka kyllä oli sopusoinnussa supisuomalaisen kansanluonteen kanssa, mutta joka kuitenkin oli suoritettava niin että senkautta koko Suomen kansa yhdistettiin eikä jaettu kahtia. Ja samalla hän saattoi tuntea että tämä hänen runollinen tehtävänsä oli toista kuin Ruotsin runoilijain.
Omituista onkin nähdä kuinka tähän aikaan semmoinen tunto hänessä todellakin herää. Aikaisemmin hän oli katsonut Franzénin kuuluvan "ruotsalaiseen kirjallisuuteen" yleensä; nyt hän, keväällä 1845, niinkuin Aug. Schauman kertoo, kehottaa nuoria ystäviänsä ottamaan selkoa siitä kuinka monta Ruotsin historiassa kuuluisaa miestä oikeastaan on ollut suomalaista, koska ruotsalaiset tahtovat "kaapata kaikki itselleen".
Vieläpä hän jo 1840 tahi 1841 oli Ruotsin runoudesta kirjottanut (tätä ennen julkaisemattoman) merkillisen mietelmän.
Tunnettua on että Runeberg usein vertasi taiteilijaa soittimeen, jolla Jumala soittaa sävelmiänsä; ja sointu on silloin kaunis, huolimatta siitä onko soitin itsessään huono. Jos taas taiteilija tahtoo soittaa omia sävelmiään, niin hän ei saa mitään aikaan. Tämä hänen vaatimansa itsensä kieltäminen, alistuminen korkeamman tahdon alle, se esiintyy nyt kansallisena, kun lukee seuraavan hänen lausuntonsa:
"Harva kansakunta soittaa niin suurella kyvyllä kuin ruotsalaiset niin huonoa soitinta. Joka säveleen takertuu soittimen tartunta. Ruotsalaisen pitäisi ennen kaikkea olla varoillaan ettei sekottaisi itseään kaikkeen mitä hän tekee. Tämä hänen itsensäsekottaminen on hänen perisyntinsä, se on hänen soittimensa rauta-, messinki- tahi puumaku. Jos hän toimii, niin tulee harvoin teko, jos hän kirjottaa, harvoin asia esiin ilman että hän itse on liitteenä siihen."
Sitävastoin hän nyt, 1845 ja 1846, lausuu runollisesti mitä pitää omana tehtävänään. Ja merkillistä on että tämä nyt tapahtuu kansanrunouden sävyyn.
Sikermään Pieni kohtalo liittyi kaksi runoa, jotka jätettiin painamatta, kun muut 1846 lähetettiin ruotsalaiseen kaunokirjalliseen kalenteriin Nordstjernan. Toinen niistä, Laulun lahja, on jäänyt keskeneräiseksi; siinä lausutaan runoilijan kiitollisuus sille, joka on hänelle suonut laulun lahjan, sillä laulu poistaa kaiken pimeyden ja kylmyyden ja tuottaa muillekin iloa.