Toinen runo taas, Vieraissa ja kotona, kuuluu suomennettuna näin:
Pettu on viljani vihava, suovesi sumea juoma. Muuall' ois ehompi eine, löytyis lähtehet heleät. Vaan oisko oudoissa parempi, kaikki mulla muilla mailla, eipä mielestä minulta jäis nämä matalat maani. Itse ilman vempeleellä, taivon korkean kuvulla, syömänä sula hunaja, kultakannut kukkuraiset, kaapuna kajastus aamun, vyönä tähtien hopea, tänne ois haikea haluni, tänne silmäni tähyisi, autioita alhojani, pirttiä pimeäpuolta.
Yhtä likeisesti kuin tämä runo muodon puolesta liittyy Kantelettareen, yhtä paljon sisällys muistuttaa toiselta puolen Mökin poikaa ja toiselta puolen — niinkuin professori Aspelin äskettäin on huomauttanut — Maamme laulun värssyä "Jos loistoon meitä saatettaisi".
Ja niinkuin jo on mainittu, kirjotettiin Maamme laulu vuoden 1846 alassa, siis aivan yhteydessä näiden pikku runojen kanssa.
Toisessakin kohden saattaa sanoa Maamme laulun liittyvän kansanrunouteen. Ensimäisessä muodossaan laulu ei sisältänyt nykyistä neljättä, viidettä ja kuudetta värssyään, ja siinä ylistettiin siis yksinomaan maamme luonnon kauneutta ja lausuttiin Suomen lapsien siitä johtuva rakkaus maahansa. Ja jos hakee runon semmoisenaan, niin värssy "Ja tässä, täss' on tämä maa" tekee sen vaikutuksen kuin jos seisottaisiin Punkaharjulla, katsoen "vettä ja rantaa". Eiköhän siis runoilija sentään tapansa mukaan liene ryhtynyt kilpailuun Kymäläisenkin kanssa? Tämä on sitä luultavampaa kun Punkaharju Kymäläisen runossa muistuttaa paratiisia, ja hän siis lausuu melkein saman ajatuksen kuin värssy "Jos loistoon meitä saatettais", johon taas Vieraissa ja kotona lähimmin viittaa. Ja kun Runeberg vähän aikaisemmin oli parantanut Qvantenin Suomen laulua, jossa niinikään ylistetään vain maamme luonnon kauneutta, niin hän tästäkin olisi voinut saada yllykettä kilpailuun.
Ei kuitenkaan Runebergin tarvinnut tässä kohden vierasta jäljitellä: olihan jo mustalainen Aato Kangasalan harjulta nähnyt ja ylistänyt Suomen kauneutta. Mutta kun Qvanten puhuu vain omasta puolestaan ja Kymäläinen "kolmen miehen", niin Runeberg nyt tuntee voivansa puhua koko kansamme puolesta.
Tämä seikka johtaa mieleemme, että vielä yksi runoilija oli vähän aikaisemmin laulanut isänmaasta: Stenbäck, jonka laulu Suomalainen synnyinmaani oli painettuna Joukahaisessa 1843. Erotus hänenkin ja Runebergin välillä on tuntuva. Stenbäck kertoo kuinka nuori runoilija etsii synnyinmaataan, eikä sitä löydä ennenkuin lopuksi kansan turvekattoisista mökeistä. Hän sulkee pois isänmaastaan kaupungin väestön ja varakkaammat talonpojatkin. Runeberg sitävastoin etsii luonteensa mukaisesti sitä mikä yhdistää. Ja tämmöisenä esiintyy ensisijassa luonto, joka on kaikille yhteinen.
Mutta luontoon yhtyy kohta laulu. Kuvin ja lauluin on isänmaa meille esiintynyt, herättäen rakkauttame; ja maahan ovat laulu ja uskollisuus koteutuneet.
Laulu taas merkitsee varmaan Runebergille yhtä hyvin kansanrunoutta kuin sitä edellisen ajan kotimaista runoutta, jota Runeberg niin suuresti ihaili — mahdollista on että hän ajatteli myöskin sitä nuorempien miesten laulua, joka nyt hänen ympärillään alkoi vesoa.
Mutta kun hän sanoi maatansa tuhatjärviseksi, niin hän siinä kohden liittyi Franzéniin, joka, niinkuin äsken mainittiin, runossa Suomen viljelys käytti samaa nimitystä. Sitä helpommin Runeberg siis joutui täydentämään kuvaustansa esittämällä Suomen kansan entistä taistelua vihollisia ja hallaa vastaan. Niin oli Franzénkin tehnyt — samalla kun hänkin oli ylistänyt luonnon synnyttämää kansanrunoutta. Mutta itse oli Runeberg jo laulanut sodasta ja hallasta yhtä hyvin kuin luonnosta. Taas huomaamme siis kuinka hän yhdistää suureksi runolliseksi kokonaisuudeksi aiheita joista hän ennen on erikseen laulanut. Ja ikäänkuin merkkinä siitä on Maamme laulun runomitta laajennettu muoto siitä, jolla Joutsen ja Mökin poika on kirjotettu; ja vielä likemmin se yhtyy Kuolevan soturin runomittaan.