Ja painolupa annettiin.
Jos siis Runebergin oma teos pääsi verrattain helposti sensuurin kourista, niin on tunnettua että juuri seuraavina vuosina painetun sanan vapaus supistettiin yhä ahtaammalle. Samaten muissakin kohden taantumuspyrinnöt pääsivät voitolle: yliopiston asetukset muutettiin, filosofian professorin virka lakkautettiin, ylioppilasosakunnat hajotettiin j.n.e.
Vielä kovemman koetuksen ajan toivat Suomelle Krimin sodan vuodet.
Ristiriitaisia tunteita liikkui ihmisten mielissä. Keisari Nikolai oli taantumuksen vankin pylväs Europassa; Venäjän tappio tiesi siis vapauden voittoa. Mutta englantilaiset, jotka kerskailivat sivistyksestään, käyttäytyivät Suomessa niinkuin rosvot: he kaappasivat kauppalaivastomme ja polttivat Pohjanmaan laivaveistämöjä ja tervavarastoja.
Näissä vaikeissa oloissa Runebergin, samaten kuin Topeliusen, mielipide oli se että luja, vankkumaton uskollisuus maan historiallisesti määrättyä asemaa kohtaan oli paras, samalla kuin se oli jaloin politiikka. Sitäpaitsi Runeberg keisari Nikolaissa näki "mitä vahvimman sulun sitä meille vieraan kansallisuuden tulvaa vastaan, joka oman painonsa voimasta uhkaa hyökyä meille".
Mutta ulkomailla levitettiin huhuja suomalaisten kapinallisuudesta, jopa kerrottiin että Runeberg oli kadonnut ja lähetetty Siperiaan j.m.s. Häntä pyydettiin kirjeessä jollekin ruotsalaiselle ystävälleen osottamaan nämä huhut vääriksi, ja sen hän tekikin, kirjottaessaan Beskowille. Mutta kun samalla pyydettiin häntä samaa tietä selittämään kansan mielialaa, niin hän vastasi:
"Olen kaiken aikani tahtonut olla niin kaukana politiikasta kuin mahdollista, ja uskon että minun toimenpiteeni niin suurissa asioissa kuin nykyään ajetuissa merkitsevät vähemmin kuin ei mitään. En sentään luule vähemmin harrastavani isänmaallisia asioita, en vain tahdo suorastaan niihin tarttua, vaan tarmoni takaa koettaa niitä edistää toimimalla uskollisesti sillä pienellä alueella, joka on minulle työalaksi suotu."
Mutta henkinen ahdinkotila kesti yhä, ja sodan jälkeenkin, kun paremmat ajat jo olivat odotettavissa Aleksanteri II:n kanssa, hallitsi Suomessa vielä aluksi kreivi Berg, eikä nähty vielä toivotun vapauden koittavan.
Tämmöiset olot ovat omiansa synnyttämään isänmaallisia tunteita aivan erityistä laatua.
Elävästi tunnetaan että Suomella, vaikka se joutuisikin suurpolitiikan hampaihin, ei tässä politiikassa ole mitään varsinaista tehtävää. Kansamme tehtävä on sitävastoin se kultuurityö, jota se toimittaa — "Europan etuvartiona"; tätä nimitystä on Runeberg — taas samoin kuin Topelius — käyttänyt juuri tähän aikaan. Tämä tehtävä vaatii kaikki Suomen lapset ankaraan työhön, "köyhä äiti tarvitsee kaikki poikansa". Mutta ollen aatteellista laatua kansallisen tehtävämme tulee olla yhtämittaista edistystä, se ei voi sietää taantumista, sillä ainoastaan yhtämittaisesti edistyen me voimme säilyttää asemamme kansakuntien joukossa. Edistymisessä — siinä kansamme kunnia, taantumisessa sen häpeä.