Tämä katsantotapa kuultaa selvästi toisen kokoelman tarinain läpi. Tietysti ei siten että kuvaillut sankarit olisivat vain vertauskuvina käytettyjä runoilijan isänmaallisten mielipiteiden valaisemiseksi. Vaan niin että hän sotureissa kuvailee tunnelmia, jotka, samalla kuin ne ovat historiallisesti oikeita, ovat likeistä sukua runoilijan oman ajan tunnelmille.
Ensiksi on huomioon otettava että isänmaantunne nyt esiintyy paljoa enemmän selvinneenä ja syventyneenä kuin edellisessä kokoelmassa. Siinä oli tämän tunteen varsinaisena lausujana runoilija itse (runoissa Vänrikki Stool, Döbeln Juuttaalla), mutta soturit käyttävät vain ylimalkaisia sanoja: maa, kuningas ja maa, isien maa, eikä niitäkään usein (runoissa Pilven veikko, Sotavanhus, Torpan tyttö, Sven Dufva, Otto von Fieandt, Sotamarski, Döbeln Juuttaalla). Tigerstedt, "Suomen poika", on innossaan vielä melkein poikkeuksena.
Toisin nyt. Isänmaa esiintyy personallisuutena jo krenatöörille; hän laulaa siitä kuinka isänmaa ja soturit katsovat toisiinsa. Lotta Svärdille ja Adlerereutzille isänmaa on köyhä äiti, Dunckerille äiti ja morsian. Von Törne on Fieandtin sukua, ja molemmista kaipaa suomalainen rotu parantamista, mutta kuinka tulisesti senohessa Törne ihailee maatansa ja kansaansa! Von Essenkin muistaa Suomen lippua, Buss korpraali samoin Suomen vereen kastettuja tantereita, Speltkin puhuu maansa kunniasta. Ja krenatööri lopettaa laulunsa toivomuksella "Jumala isänmaata varjelkoon", vänrikki Heinäkuun viidennessä päivässä puhuu isänmaasta innolla joka muistuttaa Maamme laulua; vieläpä hän mainitsee Suomen eri osia ikäänkuin terottaaksensa mieleemme että hän puhuu koko Suomesta.
Isänmaan yhteydessä esiintyy useassa runossa kansakin, ja sen luonnetta ja tehtävää kuvaillaan suuremmalla pontevuudella kuin ennen, varsinkin Heinäkuun viidennessä päivässä.
Mutta yhä ovat uskollisuus, kärsivällisyys ja uhrautuvaisuus tämän kansan pääominaisuuksia — siis luonteenpiirteitä, joita on tarpeen myöskin kansamme kultuuritaistelussa, mutta jotka samalla ovat sopusoinnussa runoilijan — ja kansan perinnäisen — elämänkatsomuksen kanssa.
Toiselta puolen esiintyy nyt tunne paon häpeästä ja mieliharmi pakokäskystä paljoa polttavampana kuin ennen.
Sotamarskissa olivat Suomen soturit, innostuneina ensimäisestä voitostaan, tulleet siihen päätökseen, etteivät urhomiehet "kehtaa haastaa tuommoisesta" kuin Klingsporista. Mutta kohta ensimäisessä uuden jakson runossa krenatööri ottaa kuin ottaakin puhuaksensa sotamarskista, vaatien häntä edesvastuuseen. Ja kuinka syvä on häpeän tunne semmoisessakin miehessä kuin Spelt on! Hurtti ukko kyllä tunsi samaa, mutta vain omasta puolestaan, krenatööri puhuu kaikkien sotamiesten puolesta, mutta Spelt tuntee koko maansa häpeän.
Yhtä syvä on sama tunne Gregori Tigerstedtissä. Ja merkillistä on että Runeberg, sepittäessään Heinäkuun viidettä päivää, samalle paperille kirjotti nämä sanat:
"Miten olisi käynyt meidän maineemme, jollei olisi ollut semmoisia kuin Duncker, kun kaikki petti tuolla korkeammalla?"
Mutta juuri sama ajatus palaa Adlercreutz runossa. Tämä runo on taas kokonaiskuva koko armeijasta, samoinkuin Döbeln Juuttaalla. Mutta pääaihe on nyt paon häpeä, joka valtaa koko armeijan, päällikön yhtä hyvin kuin jokaisen soturin, ja jota ei saada poistetuksi muuten kuin Hertzenin tahallisella tottelemattomuudella päällikön käskyä kohtaan. Ja yhtymällä Hertzenin tunnelmaan Adlercreutz pelastaa Suomen kunnian.