"Jokaisessa, hän sanoo, on olemassa tunne väärän suistumisesta häviön kuiluun, vaikkapa tuo väärä olisi omaa sydänverta."
Joka tämän uskoo ja sen mukaan toimii, hän voipi myöskin yhtyä näihin
Runebergin sanoihin:
"Vasta silloin olet oikea historioitsija, kun tunnet eläneesi kaikkina aikoina siinä iloisessa varmuudessa, että paha on itsestään suistunut häviön kuiluun ja että hyvä elää vielä valossa."
34.
Useammin kuin kerran oli Runeberg lausunut että hän, saatuansa Salaminin kuninkaat valmiiksi, herkeisi runoilemasta. Niin tapahtuikin. Draama ilmestyi kirjakauppaan joulukuun 17 päivänä 1863, ja kaksi päivää myöhemmin kohtasi runoilijaa metsästysretkellä halvaus, joka teki kaiken runoilemisen mahdottomaksi.
Vaimonsa uskollisesti ja hellästi hoitamana hän kuitenkin eli vielä neljättätoista vuotta. Hänen sielunkykynsä olivat kyllä vielä turmeltumattomina, mutta lukea hän ei itse jaksanut eikä kauan kuulla luettavan; puhekin oli kankeaa. Ajan vietteeksi hän maaten vuoteellaan katseli peilistä kuinka ikkunan ulkopuolella pikkulinnut noukkivat niitä varten sinne laudalle asetettuja jyviä, ja kun kerran huoneeseen joutui hiiri, niin hän vähitellen kesytti sen, jopa hän samalla tapaa hankki itselleen seurusteluksi tavallisen kärpäsen. Kun hänen syntymäpäivänään lukion nuoriso tuli häntä laululla tervehtimään, niin hän lausui ilonsa siitä että hänestä oli tullut semmoinen mies että koulunuoriso hänen tähtensä sai lupapäivän. — Hiljaa ja rauhallisesti saapui kuolema 6 päivänä toukokuuta 1877.
Hän oli elänyt kyllin.
Hän oli kansaltaan ja ajaltaan saanut niiden parhaat, puhtaimmat, pyhimmät aatteet, ja hän oli antanut ne takaisin kansalleen ja kaikille ajoille runollisesti kirkastettuina. Hän on osottanut että Suomen kansassa elää omintakeinen siveellinen ja kultuurielämä, mutta että pieni kansamme, eläen tätä elämää, samalla palvelee aatteellisia tarkotuksia, joiden toteuttamiseen koko ihmiskunta pyrkii.
Me tiedämme nyt hänen suuruutensa syyt. Ne voidaan lausua yhdellä sanalla, ja se sana on uskollisuus.
Hän oli uskollinen itsellensä. Hän oli saanut suuret lahjat, niin hyvin ihmisenä kuin runoilijana. Varsinkin hänen ehtymätön ihmisystävällisyytensä on omiansa ihmetyttämään meidän aikamme lapsia, ja moni on ehkä taipuvainen lukemaan sen sopusoinnun, jota hänen runoutensa kaikkialla henkii, tuon onnellisen mielenlaadun ja onnellisten ympäröivien olojen ansioksi; arvellaan helposti että tuo sopusointu tuli ikäänkuin itsestään, jota vastoin se meidän aikamme ankarissa ristiriidoissa olisi paljoa vaikeampi saavuttaa.